Ulkoistus, vaan minkä?

Kanta-Hämeen keskussairaalassa pohditaan psykiatrian ulkoistamista. Syynä on psykiatripula. Jo nyt osaa viroista hoitaa ulkopuolisen yrityksen työntekijä.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Meidät potilaathan on ulkoistettu jo aikaa siiten. Kun mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan ja piti siirtyä avohoitoon, tuli lama ja mielenterveyden hoitoon käytettävät rahat puolittuivat. Vieläkään ei olla siinä tasossa missä oltiin ennen lamaa. Eikä se tilanne ennen lamaakaan ollut kovin kaksinen eikä se tällä menolla parane.

Ulkoistamisen sijasta tulisi sisäistää se, että psykiatrian pitäminen rahapulassa on mielenterveyspotilaiden heitteille jättämistä. Tämä avautuu parhaiten esimerkin kautta.

Olin vaikean masennuksen takia hoidossa parinkymmenen vuoden aikana yhteen laskettuna yli kymmenen vuotta kunnes pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle muutama vuosi sitten. Vuonna 1982 oli helppoa ja nopeaa päästä hoitoon, mutta siitä lähtien tilanne on vaikeutunut vaikka sairaus on pahentunut. vuonna 2000 jouduin odottamaan yli puoli vuotta jolloin seurauksena olikin osastohoito. 2006 oli myös lähes puolen vuoden mittainen jonotus.

Hoito on ollut hyvää ja pysyin työelämässä yllättävänkin pitkään. Hoitojaksojen välillä on byrokratia jonotusten lisäksi haitannut selviämistä ja aiheuttanut myös yhteiskunnalle tarpeettomia lisäkustannuksia.

Kun hoitojakso psykiatrian poliklinikalla päättyy, siirretään potilas terveyskeskuksen harteille. Se tarkoittaa sitä, että jos on tarvetta esimerkiksi lääkityksen tarkistamiseen, en voi kysyä psykiatrilta neuvoa, koska sellaista ei terveyskeskuksessa ole. Psykiatrin tapaamiseen tarvittaisiin terveyskeskuksen lähete. Sen jälkeen näin pienen asian takia seuraa taas pitkä jonotusaika jonka aikana ahdistus kasvaa, tai sitten seuraa lamaannus. Terveyskeskuslääkärin tapaamisesta ei juuri ole iloa kun ne vaihtuvat ja pitäisi osata selittää muutamassa minuutissa koko vuosikymmenien tausta uudelleen. Ei liene helppo tehtävä terveellekään ihmiselle.

Olen oman sairauteni kanssa vuosikymmeniä eläneenä vähitellen oppinut mikä voisi toimia nykyistä paremmin. Vahvistusta ajatuksilleni olen saanut käypä-hoito suosituksista.

Matalan kynnyksen ovi hoitoon olisi ensimmäinen ja tärkein hoitotuloksia parantava asia. Jonottaminen ja lähetteiden hakeminen pahentaa sairautta joskus hyvinkin nopeasti ja pitkittää hoitojaksoja. Omalla kohdallani puhelin- tai sähköpostikontakti lääkäriin tai terapeuttiin olisi usein riittävä helpottamaan akuuttia tilannetta. Samoin jonkinlainen yhteistyö sairaanhoidon ja potilasyhdistysten välillä voisi helpottaa vertaistuen löytymistä. Tai niin kuin omassa tapauksessani kun lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille ei ole Suomessa lainkaan vertaisryhmiä, helpottaisi sellaisen perustamista.

Tarvitaan lisää rahaa, paremmat työolot ammattilaisille, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Psykiatrian pitäisi olla osa suurempaa kokonaisuutta, että erityisosaamisen riittävyys voitaisiin turvata. Yksityisen sektorin pienet yksiköt ovat väärä suunta. Lisäksi sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhteistyön pitäisi olla saumatonta ja palvelut pitäisi tuottaa mahdollisimman lähellä niitä tarvitsevia ihmisiä. Sekä sosiaalitoimella että terveyskeskuksella täytyisi myös olla suora konsultointiyhteys psykiatriseen erityissairaanhoitoon.

Kuntien pyrkimys siirtää terapiat laittomasti Kelan harteille ei poistu, ellei tavalla tai toisella saada niitä saman rahoituksen alle. Potilaiden pompottelu hakemaan itse itselleen sopivia hoitomuotoja on järjetöntä. Eihän leikkausta odottavaa potilastakaan käsketä hakemaan itselleen sopivaa leikkausta vapailta markkinoilta. On kohtuutonta, että terapian tarpeessa olevalle se usein on ainoa vaihtoehto saada apua. Moni jääkin kotiin sängynpohjalle odottamaan tilanteen pahenemista ja kallista osastohoitoa. Pahimmassa tapauksessa ihminen tuntee itsemurhan ainoaksi keinoksi saada kipu loppumaan.

Homo competitus

Onko minunlaiselleni ihmiselle paikkaa tässä yhteiskunnassa? En toki tiedä kuulunko lajiin Homo sapiens, viisas ihminen, mutta tiedän varmasti, että homo competitus, kilpaileva ihminen on minulle kovin vieraalta tuntuva laji. Siitäkin huolimatta, että kaikesta viestinnästä suurin osa kertoo vain ja ainoastaan tästä lajista. Voisiko näin olla siksi, että suurin osa viestinnästä on kaupallista ja kaupassa toimii vain homo competitus? Vain bestsellereitä mainostetaan, kilpailutetaan ja myydään.

Miksi kilpaileva ihminen sitten on saanut nykyisen ylivallan ihmislajien joukossa? Ja miksi nimenomaan se alalaji jonka arvoissa kilpailun voittaminen toisten ihmisten kustannuksella on erityisen arvokasta? Miksi evoluutio ei ole mahdollistanut vaikkapa "leikkivää kilpailijaa" luomakunnan huipulle?

Miksi yhteiskunta, siis me kaikki ihmiset annamme tuolle yhdelle lajille enemmän kuin muille? Enemmän rahaa, valtaa, arvostusta, yksinoikeuksia jne? Ja miksi suuri osa ihmisistä haluaisi kuulua tuohon lajiin?

Miksi tuo laji näyttää yhä olevan elinvoimainen? Miksi suurin osa muista lajeista hyväksyy heikomman asemansa? Onko laji parempi kuin joku toinen?

Kilpailu tuo hyötyä? Vain parhaat voittavat? Kilpailussa epäkelvot poistuvat markkinoilta? Kilpailu tuo innovaatioita? Kilpailu tuo halvemmat hinnat? Kilpailu saa ihmiset yrittämään enemmän? Hinnalla millä hyvänsä? Joku voittaa aina, mutta kukaan ei voita aina. Jokainen lopulta häviää. Mitä tapahtuu silloin?

Voittava kilpailija siirtää geenejään tehokkaasti eteenpäin, mutta lapset sopivat huonosti kilpailijan maailmaan. Ihmisen pitkä lapsuus ei toimi ilman empatiaa, ja empatia taas sopii huonosti kilpailulliselle ihmiselle. Empaatikkohan voisi jopa antaa jonkun sellaisen voittaa joka sitä eniten tarvitsee. Ei käy. Siksi tarvitaan empaattista naista. Hän voi hoitaa ne välttämättömät pahat ja mies voi jatkaa kilpailua jälkikasvusta välittämästä.

Vaan olisiko tuo homo competitus vain näköharhaa? Jatketta homo heroismukselle jota tarvitaan jotta leivän puutetta ei huomattaisi sirkushuveilta. Ajatellaanpa vaikka Intiaa. Kansantuote kasvaa kohisten ja sen aiheuttama meteli kaikissa tiedotusvälineissä peittää alleen sen, että myös nälkää näkevien määrä siellä kasvaa koko ajan. Tai jospa vain ylipäätään ajattelisimme?

Kilpailullisuus on osa ihmistä. Mutta se ei ole ainoa osa. Eikä edes tärkein. Onneksi ihminen on paljon muutakin.

Surua

Surua siitä, että elämän tarkoituksettomuuden tunne saa ihmisen mielessä tarkoitusta tällä tavalla.
Siitä, että ihmisen hätä ei kuulu.
Että vaikka se kuuluisi, sitä ei oteta vakavasti.
Että vaikka se otettaisiin vakavasti, se ei johda auttamiseen.
Että vaikka se johtaisi auttamisen haluun, meiltä puuttuu halu tekoihin.
Että vaikka meillä olisi halu tekoihin, me laskemme rahojamme ja teot jäävät tekemättä.

Surua siitä, että tämä "amerikkalaisin maa maailmassa" saa myös tällaisia ilmiasuja.
Siitä, että vallan saa ihmiskäsitys jossa väkivallalla ratkaistaan asioita.
Että valta ja vapaus sulkevat pois sellaisten ihmisten ymmärtämisen, joilla ei ole valtaa eikä vapautta.
Että me emme ole valmiita luopumaan mistään vapaudesta jotta toisilla ihmisillä olisi paremmin.
Valmiita luopumaan vapaudesta hankkia aseita, jotta emme saattaisi toisia vaaraan.
Luopua vapaudesta päihtyä, jotta toiset eivät sairastuisi.
Vapaudesta tehdä pahaa itsellemme, jotta toiset eivät menettäisi meitä ennen aikojaan.

Eikö olisi mahdollista suostua jonkinlaiseen holhoukseen, jotta heikoilla olisi paremmin? Eikö holhoaminen ole myös positiivinen, empatiaa osoittava sana? Eikö jokaiselle meistä ole ollut hyötyä siitä, että meidän holhoojamme ovat lapsuudessamme pitäneet meistä huolta? Olemmeko niin varmoja omasta aikuisuudestamme, että emme enää tarvitse tai kaipaa holhousta? Huolenpitoa? Rakkautta?

Juorukalenteri on taas ilmestynyt!

Verotus kevenee edelleen, ja paljon. Vaan kenen verotus?

Kun katselee ylen verokonetta, ei voi olla hämmästelemättä kuinka paljon varakkaimpien kohdalla verotus on keventynyt yhdessä vuodessa. Hyvänä esimerkkinä käy Jorma Ollila. Keskipalkkaisia suomalaisia tarvittaisiin 200 kpl. jotta päästäisiin samanarvoiseen työsuoritukseen.

Hänen verotettavat tulonsa kasvoivat edellisestä vuodesta noin kahdella miljoonalla eurolla. Veroprosentti kuitenkin putosi 57%:sta 49%:n. Pääomatulot olivat vain runsaat 80 000 euroa, joten niillä ei ollut laskuun juuri merkitystä. Pelkästään tuo verohelpotus (n. 500 000 €), vastaa 16 keskituloisen ihmisen palkkaa.

Ei ole mitenkään Jorma Ollilan vika, että palkka on noin suuri. Eikä Nokian. Mutta miksi eduskunta katsoo, että Ollilan työpanos ansaitsee vielä palkanlisän muiden veronmaksajien kustannuksella? Sillä niinhän se on kun veroja lasketaan. Ei ole varaa antaa sairaille ja vanhuksille riittävästi hoitoa. Ei siitä mihinkään pääse.

Loistavan kultaisen kädenpuristuksen aikanaan saanut Nokian entinen johtaja Kalle Isokallio ihmetteli tänä aamuna radiossa taas kerran millä perusteella pääomatulojen veroprosentti on pienempi kuin muiden. Hän ei löydä siihen mitään järkevää syytä. Ja hänen luulisi tietävän mistä puhuu.

Siis taas kerran. Miksi hyvätuloisten veroja pitää laskea vähävaraisten ja sairaiden kustannuksella?

Kateellista ja kaunaista, eikö vaan?

Sairaan hyvää bisnestä

Nyt ovat rahaa haistavat nenät kovasti työntymässä julkisen terveydenhoidon tontille, ainakin mikäli on uskominen Talouselämä-lehden kirjoituksia. Ja miksei olisi? Ovathan tuotto-odotukset tähänkin asti ylittyneet. Vaikka vuokrafirmat eivät voi vielä hoitajia pahemmin vuokrata, ovat yksityisen terveydenhuollon mahdollisuudet mahdollisen joukkoirtisanoutumisen tilanteessa mahdollisimman, jotten sanoisi maksimaalisen mahtavat.

Yksityinen yritteliäisyys pelastaa rapakunnossa olevan julkisen terveydenhuollon! Pelastaa aitoja ihmishenkiä! Pelastaa valtiontalouden! Mitä vielä?

Näinkö siinä tulee käymään? Näinhän siinä on jo käynyt.

Keikkalääkärit pelastavat terveyskeskusten päivystyksen! Ei ole muita vaihtoehtoja! Syrjäseuduille ei muilla keinoin saada lääkäreitä! Näinhän se on ollut jo pitkään. Ja keikkalääkärifirma tuottaa rajuja voittoja.

Siis markkinataloudessa kunnat eivät voi maksaa riittävää palkkaa lääkäreille, mutta keikkalääkärifirmoille voi, jopa kaksi kertaa enemmän samasta työstä. Käykö nyt samoin hoitajien kohdalla? Hoitajille ei voi maksaa enempää koska kuntien talous ei kestä! Mutta yksityiset firmat tulevat apuun ja sitä kautta maksamalla kuntien talouden on pakko kestää, tuli se kuinka kalliiksi hyvänsä.

Ei mahdu minun järkeeni. Ei mahdu suomalaisten enemmistön järkeen. Mutta päättäjien enemmistön järkeen se mahtuu!

Ei ihme, että tällaisia ajatellessa sairastuu. Pää tulee kipeäksi. Masentuu. Mutta sehän on vain sairaan hyvää bisnestä.

Kahdensuuntaista kateutta

Kelan äskeinen tutkimus toi esiin taas kerran monia kysymyksiä. Yksi ihmetyksen aihe on kansan ja poliittisen eliitin erilaiset arvot.

Tutkimus toisensa jälkeen kertoo, että kansalaisten enemmistö on valmis veronkorotuksiin ja veroprogression jyrkentämiseen jos rahat sijoitetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Eduskunnan enemmistö taas on vuosi toisensa jälkeen eri mieltä. Veronalennukset ovat tärkeämpiä kuin terveydenhuolto. Onko kansanedustajien sosiaalinen asema niin kaukana kansan enemmistön sosiaalisesta asemasta, että tällainen arvoristiriita on selitettävissä?

Kun äänestäjistä vain kokoomuksen kannattajat ovat jatkuvasti tutkimuksissa kateellisia köyhille ja asettavat veronalennukset terveydenhuollon ja sosiaaliturvan kehittämisen edelle, miten perustelevat kantaansa keskustan ja demarien kansanedustajat? Tätä joutuu tosi usein miettimään kun tutkimuksia julkaistaan.

Useimmiten kateudesta syytetään köyhiä jotka kadehtivat rikkaita, mutta mitä kadehtimista on työttömissä tai köyhissä? Ei kai muuten mitään, mutta kun elävät rikkaiden kustannuksella tekemättä mitään. Ihan niin kuin pääomatuloilla elelevät erkotkin. Vai voisiko olla niin, että kaikinpuolinen kateus on se voima jolla voidaan ylläpitää järjettömän suuri tuloeroja jotka taas tutkimus tutkimuksen jälkeen osoittautuvat suurimmaksi esteeksi ihmisten onnellisuuteen.

Ristiriitaistako?

Kulutus, juhlaa!

Muutaman viime päivän on mediassa käsitelty ilmiöitä jotka tuovat mieleen sekä intohimoiselta tuntuneen 70 luvun jolloin itse olin kiihkeästi liikeessä ja 80- luvun jolloin jupit olivat kiihkeästi liikkeessä. Heiluriliikettäkö? Kun Rooman klubi kertoi maailman rajoista, maailma öljykriisin varjossa hetken uskoi siihen. Kun rahamarkkinat 80 luvulla avautuivat Suomessa, moni hetken aikaa uskoi jatkuvaan kasvuun. Nyt media kertoo kumpaakin tarinaa yhtä aikaa.

Viljan hinta on ollut nousussa jo useita vuosia. Tänään niin paljon, että jopa kotimaiset viljelijät ovat siitä hyötymässä. Ei huolta sanoo media, viljan hinnalla on vain mitätön vaikutus leivän hintaan. Media kertoo samalla niille jotka haluavat kuulla, että jo useamman vuoden viljan kulutus on ollut suurempaa kuin sen tuotanto. On luonnollista, että markkinataloudessa se nostaa hintoja. Silti tämän päivän viljan hinnoilla voitaisiin pelastaa yli kymmenen miljoonan ihmisen henki vuosittain alle 1% bruttokansantuotteesta. Se mikä jää kuulijan mietittäväksi on miten markkinataloudessa on mahdollista että kun ruoka ei riitä, miksi hinta ei nouse pilviin? Muistumia 70 luvulta?

Samaan aikaan kerrotaan kuinka Suomessakin uusien autojen myynti takkuilee, - paitsi isojen uusien autojen myynti. Isojen tila-autojen myynti on noussut 18%. Amerikkalaiset roskalainat heiluttavat maailmantaloutta. Muistumia 80-luvun lopulta?

Tuttua asiaa. Mitä sitten?

Sitä sitten, että vaikka ruoan hinta nouseekin, vaikka ruokaa onkin liian vähän, vaikka kasvihuoneilmiö tuhoaakin elinolosuhteet ihmisten enemmistölle, eihän se meitä koske. Mehän olemme suomalaisia. Lottovoittajia. Sattuneet syntymään tänne ja siis oikeutettuja elämään kun muut kuolevat.

Ei vois vähempää kiinnostaa!

Tällaisiako olemme?

Talous arvio

Nyt kun on syytä taas arvioida taloutta hoitavia tahoja, on hyvä muistaa kuinka kaiken puheen taakse aina kätkeytyy piilomerkityksiä joita ei ohjaa varsinainen poliittinen päätöksenteko vaan erilaiset ihmiskuvat, ikään kuin piilo-opetussuunnitelma. Otetaan esimerkki opetus- ja kirjastopuolelta.

Hallitus on kirjannut sanallisesti kovasti tavoitteita opetuksen kehittämisestä ohjelmaansa. Varmasti tulemme kuulemaan kuinka runsaasti on korotettu oppilaskohtaista summaa jonka perusteella maksetaan valtionosuuksia. Samalla jää piiloon se, että valtionosuusprosentti laskee 4,5%. Tämä on sitä samaa ajatusta kuin veronalennukset yleensä. Niissä jää helposti huomaamatta kuinka paljon kunnallisveroa joudutaan nostamaan ja sehän ei ole progressiivista joten se on suoraa tulonsiirtoa rikkaille.

Jos olivat demarien puheet veronalennuksista pidättäytymisestä kaksi vaalikautta sitten täydellisessä ristiriidassa tekojen kanssa, on nyt budjetin tekstin ja rahasummien välillä iso ristiriita. Opetuksen puolella on tapahtumassa sama kuin terveydenhoidossa. Mistä ohjautuvat ne teot jotka ilman minkäänlaista poliittisen tahdon ilmausta saavat toteutuksensa näinä pieninä prosenttimuutoksina. Kun mielenterveyshoito siirtyi laitoksista kuntien avopalvelulle, rahakirstun vartijat olivat tyytyväisiä. Käytettävissä olevat rahat puolittuivat eivätkä vieläkään ole samalla tasolla kuin 80 luvulla. Totta kai puolittuivat, kun tarkoitus oli säästää. Säästön kohteet, vakavasti sairaat ihmiset eivät ole kykeneviä puolustamaan oikeuksiaan.

Miksi näin kävi ja käy? Ihmiskuva on yksi keskeinen syy. Kun ne jotka eniten apua tarvitsevat muuttuvat vähemmän tärkeiksi ihmisiksi, heidät on helppo unohtaa. Ihan kuin sodissakin. Vihollinen ei ole ihminen joten hänet voidaan tappaa.

Minua väsyttää. Väsyttää tämä ainainen puhuminen ihmiskuvasta. Siitä kuvasta jonka haluamme ihmisestä luoda. Ei siitä kuvasta joka voisi opettaa meitä tuntemaan toista ihmistä. Ei siitä kuvasta joka saisi meidät uteliaaksi erilaisuutta kohdatessamme. Väsyttää kun en osaa olla tunteeton sellaista tunteetonta ihmiskuvaa vastaan jota nämäkin talousarvioon piilotetut merkitykset sisältävät.

Onko olemassa sellaista tahoa joka sanoisi ettei keisarilla ole vaatteita, -vaikkapa siten että kertoisi valtion talousarvion yhteydessä mitä se tarkoittaa yhdessä kuntien talousarvioiden kanssa.

Ei sentään. Eihän sitä kukaan voi tehdä. Silloinhan paljastuisi koko talous kansan arvioitavaksi.

Outoa oppositiota

Heinäluoma haluaisi lisää verohelpotuksia inflaation torjunnan nimissä. Näin ainakin lehtikirjoitusten perusteella. Samaan aikaan on uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa tuotu yhä enemmän esiin mm. sairaanhoidon ongelmia joihin kansa on gallupeissa (keskimäärin 70% haastatelluista) jo vuosikymmeniä halunnut parannuksia vaikka veroja korottamalla.

Mikä hinku SDP:llä on kiilata veronalennuksissa jopa Kokoomuksen ohi oikealta ja vielä oppositiosta käsin. Vai onko niin, että pitkään vallan kahvassa olleilla ei enää ole kykyä ymmärtää ihmisten arkea? Vai onko myös niin, että heinäluomilla ei ole enää juurikaan kosketusta äänestäjäkuntaan vaan kyse on vain valtapolitiikasta? Ehkä molemmista on kyse? Ainakaan viesti ei ole muuttunut vaalien jälkeenkään selvemmäksi. Vai olisiko peräti niin, että osalle demareita viesti on koko ajan ollut selvä. Äänestäjät vain ovat asioista eri mieltä.

Terveyden- vai sairaanhoitoa?

Paula Risikko on komeasti puhunut terveydenhoidon merkityksestä. Koko meidän terveydenhoitojärjestelmämme perustuu vahinkojen korjaamiseen jälkikäteen. Vain noin 1% menoista kohdistuu ennakoivaan terveydenhuoltoon. Kaikki tietävät, että vahinkojen korjaaminen on paljon kalliimpaa kuin niiden ennalta ehkäiseminen. Risikko kertoo, että painopisteen muuttaminen aluksi lisää kustannuksia, mutta myöhemmin laskee niitä. Se siis toimii aivan niin kuin muutkin investoinnit.

Suhtautuminen investointeihin on yleisesti kovin kaksijakoista. Paula Risikon puolueelle se on sitä erityisesti. Yhteiskunnan tulisi Kokoomuksen mielestä suosia investointeja lisäävää politiikkaa, mutta terveydenhuollon kohdalla se ei olekaan näin. Sehän tarkoittaisi verojen korottamista "rakennusaikana" jotta niitä voitaisiin laskea investoinnin alkaessa tuottaa. Hallitus ei aio lisätä kuntien rahoitusta "teveydenhuollon investoinnin" rahoittamiseksi. Päin vastoin. Budjetti palauttaa mm. lastenpsykiatrian takaisin toivottomaan tilanteeseensa ennen aiempaa lisärahoitusta.

Kun kilpailu on tämän ajan ja tämän hallituksen mantra, niin miksi ei löydy kuntaa joka lähtisi kilpailemaan hyvällä terveydenhoidolla. Mistä löytyisi rohkeutta reippaaseen investointiin joka taatusti tuottaa. Seuraavissa vaaleissa saisi Kokoomus hienon valttikortin kun olisi näyttöä kuinka "rohkea investointipolitiikka tuottaa tasaverolla parempaa politiikkaa kuin progressiivinen verotus".

Ikuista kiistaa?

Tämän päivän Kansan uutisissa Reko Ravela kommentoi Kalevi Suomelan kirjoitusta. Siinä ei huomiotani niinkään kiinnittänyt se mitä kumpikin on kirjoittanut, vaan se, että tämä sama ilmiö on ainakin yhtä vanha kuin on työväenliikkeen historia. Anteeksi, ainakin yhtä vanha kuin poliittinen keskustelu ylipäätään. Siis toistensa ohi puhuminen.

Siis ei niin, että jompi kumpi olisi jotenkin oikeammassa tai edes, että jomman kumman olisi syytä kirjoittaa toisin, ymmärrettävämmin. Ei myöskään niin, että kyseessä olisi erilaiset mielipiteet joita toinen osapuoli ei voi hyväksyä. Vaan pikemminkin niin, että vaikka käytetään samoja termejä, jokaiselle ihan tuttuja sanoja, niiden merkitys on kummallekin aivan erilainen. Ja kun merkityksiä ei voi lyhyesti kovin hyvin aukaista syntyy kuva siitä, että keskustelijat ovat todella kaukana toisistaan. Ja mitä lähempänä keskustelijoiden ajatukset ovat toisiaan, sen suurempi tarve on tehdä pesäeroa toisen ajattelusta. Kiivaimmat ja varmimmat mielipiteenilmaisut oikeasta linjasta käydään puolueiden sisällä, ei niiden välillä.

Puolueiden sisällä käydään ankaraa kamppailua oikeasta suunnasta. Ristiriitaa on vähemmän siitä mitä haluttaisiin saada aikaan, kuin miten siihen pitäisi pyrkiä. Tässä keinot tulevat päämäärää tärkeämmiksi ja sitä tärkeämmiksi mitä epäselvemmät ovat päämäärät. Mielenkiintoista kummassakin kirjoituksessa on se, että niissä ei juurikaan näy päämääriä jollei sellaiseksi lasketa puolueen kannatuksen nousua. Minusta se ei ole kovin hieno päämäärä. Se on vain keino päästä toteuttamaan päämääriä.

Kosto

Mikä mahtaa olla sellaisen ihmiskuvan takana jossa kosto on osa oikeudenmukaisuutta. Tätä mietin kahdesta eri näkökulmasta. Toinen on Amnestyn raporteissa näkyvä kartta niistä maista joissa on voimassa kuolemantuomio. Toinen on tämän päivän Helsingin sanomissa ollut lyhyt nuorten naisten referaatti jossa he olivat sitä mieltä, että myös murhaajan perheen tulee joutua kokemaan samaa tuskaa kuin uhrin.

Kuolemantuomio on se lopullinen kosto joka erityisen voimakkaasti liittyy Yhdysvalloissa enemmistön ihmiskäsitykseen. Rangaistus ja kosto ovat yleensä ihmisille eri asioita. Rangaistus ajatellaan usein asiaksi joka vaikuttaisi ihmisen tekemisiin, estäisi rikoksia. Tosiasiassahan näin harvoin on. Kosto sen sijaan on ajattelutapa joka useimmiten vain johtaa vastakostoon ja koston kierteeseen. Mikä saa nuo kaksi nuorta naista ajattelemaan, että kosto olisi oikeudenmukaista? Että surmaajan perhe on automaattisesti myös syyllinen? Onko se itse asiassa niinkään harvinaista. Eikö Myyrmannin pommin räjäyttäneen pojan perhe ole ansainnut rangaistustaan, sillä varmasti he ovat hirvittävän rangaistuksen saaneet ja täysin ilman oikeudenkäyntiä. Syytön-kunnes-syylliseksi-todetaan ei ainakaan heidän kohdallaan päde. Miksi näin on?

Minusta tätä kannattaisi miettiä myös siitä näkökulmasta kun Lapin yliopiston professori Terttu Utriainen uutisoitiin suurempien rangaistusten vaatijana. Kuitenkin juuri hänen tiedekunnassaan on julkaistu paljon ja monimuotoisesti esimerkiksi väkivaltaan liittyvää tutkimusta.

Kosto on sana jonka sisältämän tunteen soisi aina pysäyttävän ihmisen miettimään omia tuntemuksiaan.

Anarkoprimitivismi

Viimeisessä Voima-lehdessä oli mielenkiintoinen John Zerzan haastattelu. Sitä lukiessa tuli väistämättä mieleeni kuinka terveellistä on ajatella eri asioita jonkun toisen ihmisen näkökulman läpi. Erityisesti tämä omalla kohdallani tuli ilmi työn erikoistumisen suhteessa autonomiaan. Eräs kapitalismin ja kaiken kattavan markkinatalouden ongelmista on tietysti se, että erikoistuminen vähentää yksilön autonomiaa. Jos jollakulla on merkittävä erityistaito, patentti tai johonkin merkittävään toimintaan tarvittava pääoma tms, hän voi lähes kaikissa tämän hetken yhteiskunnissa käyttää valtaa muihin ihmisiin ja näin kaventaa heidän autonomiaansa. Tämähän on ihan selvää.

Mutta anarkoprimitistinen tai pitäisikö sanoa anarkoprimitivistinen näkökulma tuo esiin sen kuinka vähäisessäkin erikoistumisessa ihmisen autonomia vähenee. Onko siis kaikki teknologia perustaltaan eriarvoistavaa, vapautta rajoittavaa? Tämähän on outoa. Eikö vapaus valita ole keskeinen markkinatalouden arvo? Vai onko vapaus vain valintoja tuottavan tahon vapautta? Eikö erikoistumisessa ole kyse myös valintoja tuottavan tahon autonomian menettämisestä? Useimmitenhan hän tarvitsee lukuisia erikoistuneita taitoja omaavia ihmisiä tuottaakseen valintoja? Eikä markkinataloudessa kukaan halua tuottaa valintoja. Tuottaja haluaa, että juuri hänen ja mieluimmin vain hänen tuotteensa valittaisiin.

Kun anarkiasta on kyse, jää helposti huomaamatta, että usein asioissa ei ole kyse joko - tai asetelmista, vaan sekä - että. Jos kyse on välttämättömästä, on erikoistumisesta suurta hyötyä ja ihmiset ovat valmiita menettämään autonomiaansa sen asian suhteen. Mutta erikoistuminen tarpeettomassa...

"Ajopuuna Afganistaniin"

Suomen kuvalehti kirjoittaa tänään ilmestyneessä numerossa Suomen ajautumisesta Naton johtamaan sotaan. Lehti arvostelee kolmea edellistä hallitusta siitä, ettei rauhanturvaoperaation muuttumista ole huomioitu.

Mielenkiintoista jutussa on se, että "laatikossa" keskellä tarinaa käsitellään myös Afganistanin nykyisen hallinnon pyytämää aselahjoitusta jota lehti ei näe ollenkaan ongelmallisena. Päin vastoin. Toisella kädellä on moitittavaa, että toimitaan Naton johdolla, mutta toisella kädellä todetaan, että aseiden toimittaminen olisi omiaan parantamaan tilannetta eikä lainkaan huomata, että juuri aseiden lisääminen on suurelta osin synnyttänyt koko konfliktin.

Aivan kuten Vietnamissa ja monessa muussa vastaavassa paikassa maailmalla on toimittu, Afganistanissakin ovat niin Venäläiset kuin muutkin toimittaneet ensin aseita "ystävilleen" jotka ovat kääntäneet aseet myyjiä ja lahjoittajia vastaan. Vain yksityiset asekauppiaat pärjäävät tässä pelissä. Niin ja tietysti ne huumeparonit, tai pitäisikö sanoa sotalordit jotta totuus unohtuisi. Sillä suurista rahoistahan tässäkin on kysymys niin kuin aina.

Sodalla on syynsä, niin kuin väkivallalla yleensäkin. Ne jotka menettävät henkensä tai terveytensä eivät niistä oikeista syistä juuri mitään tiedä. Eivätkä näytä tietävänsä nekään jotka kannattavat jälkihoitoa, - sairaanhoitoa terveydenhoidon sijaan.

Aseista ystäväsi

Näyttää Häkämieskin kovasti haluavan ystävystyä Bushin kanssa. Helppoa se on kun ideologiat ovat niin samanlaisia. Lisää aseita Afganistaniin! Ei hänkään ole vielä huomannut, että "ystävien" aseistaminen kovin helposti johtaa aseiden kääntymiseen aseistajia vastaan. Historia on täynnä esimerkkejä tästä. Mutta tärkeintä onkin juuri ideologia.

Ideologia, tai fundamentalismi? On kovasti vaikeaa ajatella näitä veronalennuksia ja yksityistämisiä minkään muun ideologian kuin vahvemman oikeuksien ajamisena. Vahvemmalla on enemmän oikeuksia koska hän on vahvempi. Hän on vahvempi koska hän on parempi. Paremmilla ihmisillä on luonnollisesti enemmän oikeuksia kuin huonommilla.

Mikä on historian opetus vahvemman oikeuksista? Jotkut eivät sitä huomaa. Eivät ennen kuin tulee joku vahvempi joka pakottaa sen huomaamaan. Vahvemman puolella tuntuu turvallisemmalta olla. Turvallisuutta rakennetaan aseilla kunnes joku aseistetuista onkin taas vahvempi.

Toisenlainen todellisuus

"Täällä pohjantähden alla" oli kirja joka aikanaan toi esiin toisenlaista todellisuutta. Toisenlaista todellisuutta on sekin kun "Tuntematon sotilas" voidaan tänä päivänä nähdä myös sotaa romantisoivana romaanina. Mikä on minun todellisuuteni? Sekö joka perustuu omiin kokemuksiini ja tunteisiini vai kykenenkö näkemään sen ulkopuolelle toiseuden todellisuuksiin.

Usein kun tutkin jotain asiaa tarkemmin, löydän vahvoja perusteita ajatella toisin kuin itse ajattelen. Voi jopa käydä niin, että oma vahva kokemukseni, syvälle sisimpääni painunut oppimani tapa kokea, löytää toisenlaisen todellisuuden jossa monien kokemus on vastaansanomattomasti oikeammassa kuin omani. Ei minun tarvitse silti luopua omastani. Päin vastoin. Se on edelleen hyväksyttävä osa historiaani. Kuitenkaan se ei saa estää minua ymmärtämästä toisten kokemaa yhtä oikeaksi kuin omaani.

Kun mietin yhteiskunnallisia asioita, on minun syytä kuitenkin laittaa monien kokemukset omieni edelle. On syytä miettiä kuinka samanaikaisesti olen sekä osana ihmiskunnan suurta enemmistöä ja kuitenkin aina myös osana vähemmistöä, -joissain asioissa ehkä jopa ainoana.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Oli nautinnollista seurata Anna Kortelaisen puhetta televisiosta eilen, kun aiheena oli Erich Maria Remarquen kirja "Länsirintamalta ei mitään uutta". Kontrasti Pentti Linkolaan oli mielenkiintoinen. Nuori nainen ja vanha mies saman teeman ympärillä. Optimisti ja pessimisti, -vai oliko sittenkään?

Olen jo pidempään käyttänyt erästä ajatusleikkiä kuvaamaan asioiden monimutkaista suhdetta toisiinsa: "Olenko konservatiivi kun haluaisin säilyttää nuoruuteni radikalismin?"

Pasifismi on kai samanlainen sana kuin fasismi jolle annetaan runsaasti erilaisia merkityksiä antajasta riippuen. Ainakin minä huomasin niin tekeväni kun seurasin tuota keskustelua. Kortelainen puhui siitä kuinka uros suojelee naaraita ja jälkeläisiä väkivallalla. Tämä sarkastinen huomautus laittoi edellispäivänä tulleen Italian Fasismista kertovan dokumentin mielessäni uudenlaiseen kontekstiin. Samaan ryhmään sen uutisen kanssa jossa USA on taas kerran aseistamassa vihollisiaan kuvitellen sillä tavoin vähentävänsä väkivaltaa. Irakin viime vuosikymmenien historia on täynnä näitä "ystävien" aseistamisia jotka kovin nopeasti kääntyvät vihollisiksi.

Miten minusta tuntuukin siltä, että suhde väkivaltaan on kovin omituinen silloin kun fasismin väkivaltaa voi vastustaa väkivallalla ja oma väkivalta ei ole silloin väkivaltaa. Kuitenkin monet tuntuvat uskovan, että itsemurhapommittajaa voidaan uhkailla väkivallalla.

Fasismista

Televisiosta on tullut viime aikoina lukuisia hyviä dokumentteja jotka ovat valottaneet saksalaisen fasismin eri puolia, viimeksi Albert Speeristä kertova antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Eilen oli vuorossa Italian fasismi. Olin kuvitellut tietäväni jonkin verran fasismista ideologiana, mutta huomasin erehtyneeni, itse asiassa aika pahasti.

Viime vuosisadan alussa fasismia oli joka puolella maailmaa. Vaikka ilmenemismuodoissa oli paljonkin yhteistä, vasta nyt tajusin, että yhteistä ideologiaa ei voi näistä eri ilmiöistä helposti löytää. Ideologiat syntyivät käytännön tarpeista perustella vallan ottamista, väkivaltaa jollakin ylevämmällä. Saksassa siihen kuului juutalaisten tuhoaminen, Italiassa taas suuri osa juutalaisista oli fasisteja. Ei edes sosialistien vastustaminen ollut ideologinen kysymys.

Kun yrittää löytää mustien paitojen alta jotain ihmisiä todella yhdistävää, niin se oli ehkä sotaan liittyvä yleinen ilmiö. Kun ensimmäisellä maailmansodalla ei ollut mitään järkeen käypää syytä, niin ihmisen mielissä suunnattomat kärsimykset vaativat perusteluja. Sosialismiin liittyneen sodanvastaisuuden vastapainoksi löytyi ainoastaan nationalismi. Vaikka kansallisvaltiot olivat hyvinkin nuori ilmiö, nationalismi oli helppo nostaa syyksi ja tappion kokeneiden armeijoiden sotilailla ei ollut muuta keinoa pettymyksen kurissa pitämiseen kuin jatkaa väkivaltaa.

Olisiko niin, että väkivalta oli se ainoa fasistisia liikkeitä yhdistävä "ideologia"?

Kun tätä ajattelen, ajattelen kauhulla mitä näyttää olevan tapahtumassa Chávezille, vai pitäsikö sanoa Chávezissa.

Vaikuttamisesta

Hannes Nykänen kaipasi Viikkolehdessä pysyvää yhteiskunnallista keskustelua. Niin kaipaan minäkin. Ajattelin, että Vasemmistoliiton poliittisen ohjelman valmistelu voisi olla sitä, mutta ainakaan nettisivuilla käyty mielipiteenvaihto ei vastannut niitä tarpeita joita itse keskustelulle asetan. Kyllä siellä, niin kuin vuosikymmenien saatossa aiemminkin, on julistettu mielipiteitä joissa sanat ovat tärkeämpiä kuin niiden merkitykset. Jossa sanoja on tärkeämpi kuin sanottava.

Kyllä herkkupalatkin ovat mukavia ja niitä silloin tällöin löytää, mutta minä kaipaan pääruokaa. Ravitsevaa syötävää jonka sulattelussa saa mennä aikaakin. Yksinkertaiset vastaukset eivät tyydytä. Minun täytyy ymmärtää. Ja vaikka ymmärränkin, jää paljon vielä ymmärtämättäkin.

Aivot kaipaavat pääruokaa. Energiaa. Uutta ajateltavaa. Keskustelua jonka tarkoituksena ei ole tuoda esiin mielipiteitä vaan muuttaa niitä. Synnyttää jotain uutta.

Hannes Nykäsen kirjoituksessa tarttui ajatuksiini vahvasti kysymys eläkesäätiöiden roolista yhteiskunnallisina vaikuttajina. Kun rahalla on taloudessa ylivalta, voiko sitä demokratisoida myös siitä itsestään, pääomasta käsin.

Eläkerahastot tai säätiöt ovat suuri vaikuttaja sijoitustoiminnassa. Tuntuu moraalisesti oikealta, että ne edellyttävät mahdollisimman suurta, mutta turvallista tuottoa eläkeläisten rahoille. Mutta onko yksinomaan suuri ja turvallinen tuotto eläkeläisten etu? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkkeen ostovoima? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkeläisen hyvinvointi?

Tuleva eläkeläinen on se jonka pääomaa eläkesäätiö sijoittaa. Eikö silloin eläkeläisen kaikinpuolinen hyvinvointi ole silloin osakkeenomistajan, tämän tulevan eläkeläisen tärkein etu. Entä jos sijoitetaan sellaiseen tuotantoon joka parantaa eläkeläisen elämänlaatua vaikka tuotto ei olisikaan yhtä hyvä. Esimerkkinä voisi olla vaikka sijoitus parempaan ja turvallisempaan ruokaan? Lähiruokaperiaate soveltuisi hyvin eläkeläisen tavoitteisiin samoin kuin lähikauppaperiaate jos vain eläkeläisen tietoisuus kaikista ruokaan liittyvistä kustannuksista kasvaisi. Asia on monimutkainen, mutta eläkerahastoille kohtuullisen helppoa. Sijoitetaan yrityksiin jotka toimivat lähellä.