Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Meidät potilaathan on ulkoistettu jo aikaa siiten. Kun mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan ja piti siirtyä avohoitoon, tuli lama ja mielenterveyden hoitoon käytettävät rahat puolittuivat. Vieläkään ei olla siinä tasossa missä oltiin ennen lamaa. Eikä se tilanne ennen lamaakaan ollut kovin kaksinen eikä se tällä menolla parane.
Ulkoistamisen sijasta tulisi sisäistää se, että psykiatrian pitäminen rahapulassa on mielenterveyspotilaiden heitteille jättämistä. Tämä avautuu parhaiten esimerkin kautta.
Olin vaikean masennuksen takia hoidossa parinkymmenen vuoden aikana yhteen laskettuna yli kymmenen vuotta kunnes pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle muutama vuosi sitten. Vuonna 1982 oli helppoa ja nopeaa päästä hoitoon, mutta siitä lähtien tilanne on vaikeutunut vaikka sairaus on pahentunut. vuonna 2000 jouduin odottamaan yli puoli vuotta jolloin seurauksena olikin osastohoito. 2006 oli myös lähes puolen vuoden mittainen jonotus.
Hoito on ollut hyvää ja pysyin työelämässä yllättävänkin pitkään. Hoitojaksojen välillä on byrokratia jonotusten lisäksi haitannut selviämistä ja aiheuttanut myös yhteiskunnalle tarpeettomia lisäkustannuksia.
Kun hoitojakso psykiatrian poliklinikalla päättyy, siirretään potilas terveyskeskuksen harteille. Se tarkoittaa sitä, että jos on tarvetta esimerkiksi lääkityksen tarkistamiseen, en voi kysyä psykiatrilta neuvoa, koska sellaista ei terveyskeskuksessa ole. Psykiatrin tapaamiseen tarvittaisiin terveyskeskuksen lähete. Sen jälkeen näin pienen asian takia seuraa taas pitkä jonotusaika jonka aikana ahdistus kasvaa, tai sitten seuraa lamaannus. Terveyskeskuslääkärin tapaamisesta ei juuri ole iloa kun ne vaihtuvat ja pitäisi osata selittää muutamassa minuutissa koko vuosikymmenien tausta uudelleen. Ei liene helppo tehtävä terveellekään ihmiselle.
Olen oman sairauteni kanssa vuosikymmeniä eläneenä vähitellen oppinut mikä voisi toimia nykyistä paremmin. Vahvistusta ajatuksilleni olen saanut käypä-hoito suosituksista.
Matalan kynnyksen ovi hoitoon olisi ensimmäinen ja tärkein hoitotuloksia parantava asia. Jonottaminen ja lähetteiden hakeminen pahentaa sairautta joskus hyvinkin nopeasti ja pitkittää hoitojaksoja. Omalla kohdallani puhelin- tai sähköpostikontakti lääkäriin tai terapeuttiin olisi usein riittävä helpottamaan akuuttia tilannetta. Samoin jonkinlainen yhteistyö sairaanhoidon ja potilasyhdistysten välillä voisi helpottaa vertaistuen löytymistä. Tai niin kuin omassa tapauksessani kun lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille ei ole Suomessa lainkaan vertaisryhmiä, helpottaisi sellaisen perustamista.
Tarvitaan lisää rahaa, paremmat työolot ammattilaisille, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Psykiatrian pitäisi olla osa suurempaa kokonaisuutta, että erityisosaamisen riittävyys voitaisiin turvata. Yksityisen sektorin pienet yksiköt ovat väärä suunta. Lisäksi sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhteistyön pitäisi olla saumatonta ja palvelut pitäisi tuottaa mahdollisimman lähellä niitä tarvitsevia ihmisiä. Sekä sosiaalitoimella että terveyskeskuksella täytyisi myös olla suora konsultointiyhteys psykiatriseen erityissairaanhoitoon.
Kuntien pyrkimys siirtää terapiat laittomasti Kelan harteille ei poistu, ellei tavalla tai toisella saada niitä saman rahoituksen alle. Potilaiden pompottelu hakemaan itse itselleen sopivia hoitomuotoja on järjetöntä. Eihän leikkausta odottavaa potilastakaan käsketä hakemaan itselleen sopivaa leikkausta vapailta markkinoilta. On kohtuutonta, että terapian tarpeessa olevalle se usein on ainoa vaihtoehto saada apua. Moni jääkin kotiin sängynpohjalle odottamaan tilanteen pahenemista ja kallista osastohoitoa. Pahimmassa tapauksessa ihminen tuntee itsemurhan ainoaksi keinoksi saada kipu loppumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti