Ikuista kiistaa?

Tämän päivän Kansan uutisissa Reko Ravela kommentoi Kalevi Suomelan kirjoitusta. Siinä ei huomiotani niinkään kiinnittänyt se mitä kumpikin on kirjoittanut, vaan se, että tämä sama ilmiö on ainakin yhtä vanha kuin on työväenliikkeen historia. Anteeksi, ainakin yhtä vanha kuin poliittinen keskustelu ylipäätään. Siis toistensa ohi puhuminen.

Siis ei niin, että jompi kumpi olisi jotenkin oikeammassa tai edes, että jomman kumman olisi syytä kirjoittaa toisin, ymmärrettävämmin. Ei myöskään niin, että kyseessä olisi erilaiset mielipiteet joita toinen osapuoli ei voi hyväksyä. Vaan pikemminkin niin, että vaikka käytetään samoja termejä, jokaiselle ihan tuttuja sanoja, niiden merkitys on kummallekin aivan erilainen. Ja kun merkityksiä ei voi lyhyesti kovin hyvin aukaista syntyy kuva siitä, että keskustelijat ovat todella kaukana toisistaan. Ja mitä lähempänä keskustelijoiden ajatukset ovat toisiaan, sen suurempi tarve on tehdä pesäeroa toisen ajattelusta. Kiivaimmat ja varmimmat mielipiteenilmaisut oikeasta linjasta käydään puolueiden sisällä, ei niiden välillä.

Puolueiden sisällä käydään ankaraa kamppailua oikeasta suunnasta. Ristiriitaa on vähemmän siitä mitä haluttaisiin saada aikaan, kuin miten siihen pitäisi pyrkiä. Tässä keinot tulevat päämäärää tärkeämmiksi ja sitä tärkeämmiksi mitä epäselvemmät ovat päämäärät. Mielenkiintoista kummassakin kirjoituksessa on se, että niissä ei juurikaan näy päämääriä jollei sellaiseksi lasketa puolueen kannatuksen nousua. Minusta se ei ole kovin hieno päämäärä. Se on vain keino päästä toteuttamaan päämääriä.