Kyllä herkkupalatkin ovat mukavia ja niitä silloin tällöin löytää, mutta minä kaipaan pääruokaa. Ravitsevaa syötävää jonka sulattelussa saa mennä aikaakin. Yksinkertaiset vastaukset eivät tyydytä. Minun täytyy ymmärtää. Ja vaikka ymmärränkin, jää paljon vielä ymmärtämättäkin.
Aivot kaipaavat pääruokaa. Energiaa. Uutta ajateltavaa. Keskustelua jonka tarkoituksena ei ole tuoda esiin mielipiteitä vaan muuttaa niitä. Synnyttää jotain uutta.
Hannes Nykäsen kirjoituksessa tarttui ajatuksiini vahvasti kysymys eläkesäätiöiden roolista yhteiskunnallisina vaikuttajina. Kun rahalla on taloudessa ylivalta, voiko sitä demokratisoida myös siitä itsestään, pääomasta käsin.
Eläkerahastot tai säätiöt ovat suuri vaikuttaja sijoitustoiminnassa. Tuntuu moraalisesti oikealta, että ne edellyttävät mahdollisimman suurta, mutta turvallista tuottoa eläkeläisten rahoille. Mutta onko yksinomaan suuri ja turvallinen tuotto eläkeläisten etu? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkkeen ostovoima? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkeläisen hyvinvointi?
Tuleva eläkeläinen on se jonka pääomaa eläkesäätiö sijoittaa. Eikö silloin eläkeläisen kaikinpuolinen hyvinvointi ole silloin osakkeenomistajan, tämän tulevan eläkeläisen tärkein etu. Entä jos sijoitetaan sellaiseen tuotantoon joka parantaa eläkeläisen elämänlaatua vaikka tuotto ei olisikaan yhtä hyvä. Esimerkkinä voisi olla vaikka sijoitus parempaan ja turvallisempaan ruokaan? Lähiruokaperiaate soveltuisi hyvin eläkeläisen tavoitteisiin samoin kuin lähikauppaperiaate jos vain eläkeläisen tietoisuus kaikista ruokaan liittyvistä kustannuksista kasvaisi. Asia on monimutkainen, mutta eläkerahastoille kohtuullisen helppoa. Sijoitetaan yrityksiin jotka toimivat lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti