Siitä, että ihmisen hätä ei kuulu.
Että vaikka se kuuluisi, sitä ei oteta vakavasti.
Että vaikka se otettaisiin vakavasti, se ei johda auttamiseen.
Että vaikka se johtaisi auttamisen haluun, meiltä puuttuu halu tekoihin.
Että vaikka meillä olisi halu tekoihin, me laskemme rahojamme ja teot jäävät tekemättä.
Surua siitä, että tämä "amerikkalaisin maa maailmassa" saa myös tällaisia ilmiasuja.
Siitä, että vallan saa ihmiskäsitys jossa väkivallalla ratkaistaan asioita.
Että valta ja vapaus sulkevat pois sellaisten ihmisten ymmärtämisen, joilla ei ole valtaa eikä vapautta.
Että me emme ole valmiita luopumaan mistään vapaudesta jotta toisilla ihmisillä olisi paremmin.
Valmiita luopumaan vapaudesta hankkia aseita, jotta emme saattaisi toisia vaaraan.
Luopua vapaudesta päihtyä, jotta toiset eivät sairastuisi.
Vapaudesta tehdä pahaa itsellemme, jotta toiset eivät menettäisi meitä ennen aikojaan.
Eikö olisi mahdollista suostua jonkinlaiseen holhoukseen, jotta heikoilla olisi paremmin? Eikö holhoaminen ole myös positiivinen, empatiaa osoittava sana? Eikö jokaiselle meistä ole ollut hyötyä siitä, että meidän holhoojamme ovat lapsuudessamme pitäneet meistä huolta? Olemmeko niin varmoja omasta aikuisuudestamme, että emme enää tarvitse tai kaipaa holhousta? Huolenpitoa? Rakkautta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti