torstai 29. marraskuuta 2007

Ulkoistus, vaan minkä?


Kanta-Hämeen keskussairaalassa pohditaan psykiatrian ulkoistamista. Syynä on psykiatripula. Jo nyt osaa viroista hoitaa ulkopuolisen yrityksen työntekijä.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Meidät potilaathan on ulkoistettu jo aikaa siiten. Kun mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan ja piti siirtyä avohoitoon, tuli lama ja mielenterveyden hoitoon käytettävät rahat puolittuivat. Vieläkään ei olla siinä tasossa missä oltiin ennen lamaa. Eikä se tilanne ennen lamaakaan ollut kovin kaksinen eikä se tällä menolla parane.

Ulkoistamisen sijasta tulisi sisäistää se, että psykiatrian pitäminen rahapulassa on mielenterveyspotilaiden heitteille jättämistä. Tämä avautuu parhaiten esimerkin kautta.

Olin vaikean masennuksen takia hoidossa parinkymmenen vuoden aikana yhteen laskettuna yli kymmenen vuotta kunnes pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle muutama vuosi sitten. Vuonna 1982 oli helppoa ja nopeaa päästä hoitoon, mutta siitä lähtien tilanne on vaikeutunut vaikka sairaus on pahentunut. vuonna 2000 jouduin odottamaan yli puoli vuotta jolloin seurauksena olikin osastohoito. 2006 oli myös lähes puolen vuoden mittainen jonotus.

Hoito on ollut hyvää ja pysyin työelämässä yllättävänkin pitkään. Hoitojaksojen välillä on byrokratia jonotusten lisäksi haitannut selviämistä ja aiheuttanut myös yhteiskunnalle tarpeettomia lisäkustannuksia.

Kun hoitojakso psykiatrian poliklinikalla päättyy, siirretään potilas terveyskeskuksen harteille. Se tarkoittaa sitä, että jos on tarvetta esimerkiksi lääkityksen tarkistamiseen, en voi kysyä psykiatrilta neuvoa, koska sellaista ei terveyskeskuksessa ole. Psykiatrin tapaamiseen tarvittaisiin terveyskeskuksen lähete. Sen jälkeen näin pienen asian takia seuraa taas pitkä jonotusaika jonka aikana ahdistus kasvaa, tai sitten seuraa lamaannus. Terveyskeskuslääkärin tapaamisesta ei juuri ole iloa kun ne vaihtuvat ja pitäisi osata selittää muutamassa minuutissa koko vuosikymmenien tausta uudelleen. Ei liene helppo tehtävä terveellekään ihmiselle.

Olen oman sairauteni kanssa vuosikymmeniä eläneenä vähitellen oppinut mikä voisi toimia nykyistä paremmin. Vahvistusta ajatuksilleni olen saanut käypä-hoito suosituksista.

Matalan kynnyksen ovi hoitoon olisi ensimmäinen ja tärkein hoitotuloksia parantava asia. Jonottaminen ja lähetteiden hakeminen pahentaa sairautta joskus hyvinkin nopeasti ja pitkittää hoitojaksoja. Omalla kohdallani puhelin- tai sähköpostikontakti lääkäriin tai terapeuttiin olisi usein riittävä helpottamaan akuuttia tilannetta. Samoin jonkinlainen yhteistyö sairaanhoidon ja potilasyhdistysten välillä voisi helpottaa vertaistuen löytymistä. Tai niin kuin omassa tapauksessani kun lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille ei ole Suomessa lainkaan vertaisryhmiä, helpottaisi sellaisen perustamista.

Tarvitaan lisää rahaa, paremmat työolot ammattilaisille, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Psykiatrian pitäisi olla osa suurempaa kokonaisuutta, että erityisosaamisen riittävyys voitaisiin turvata. Yksityisen sektorin pienet yksiköt ovat väärä suunta. Lisäksi sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhteistyön pitäisi olla saumatonta ja palvelut pitäisi tuottaa mahdollisimman lähellä niitä tarvitsevia ihmisiä. Sekä sosiaalitoimella että terveyskeskuksella täytyisi myös olla suora konsultointiyhteys psykiatriseen erityissairaanhoitoon.

Kuntien pyrkimys siirtää terapiat laittomasti Kelan harteille ei poistu, ellei tavalla tai toisella saada niitä saman rahoituksen alle. Potilaiden pompottelu hakemaan itse itselleen sopivia hoitomuotoja on järjetöntä. Eihän leikkausta odottavaa potilastakaan käsketä hakemaan itselleen sopivaa leikkausta vapailta markkinoilta. On kohtuutonta, että terapian tarpeessa olevalle se usein on ainoa vaihtoehto saada apua. Moni jääkin kotiin sängynpohjalle odottamaan tilanteen pahenemista ja kallista osastohoitoa. Pahimmassa tapauksessa ihminen tuntee itsemurhan ainoaksi keinoksi saada kipu loppumaan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Homo competitus


Onko minunlaiselleni ihmiselle paikkaa tässä yhteiskunnassa? En toki tiedä kuulunko lajiin Homo sapiens, viisas ihminen, mutta tiedän varmasti, että homo competitus, kilpaileva ihminen on minulle kovin vieraalta tuntuva laji. Siitäkin huolimatta, että kaikesta viestinnästä suurin osa kertoo vain ja ainoastaan tästä lajista. Voisiko näin olla siksi, että suurin osa viestinnästä on kaupallista ja kaupassa toimii vain homo competitus? Vain bestsellereitä mainostetaan, kilpailutetaan ja myydään.

Miksi kilpaileva ihminen sitten on saanut nykyisen ylivallan ihmislajien joukossa? Ja miksi nimenomaan se alalaji jonka arvoissa kilpailun voittaminen toisten ihmisten kustannuksella on erityisen arvokasta? Miksi evoluutio ei ole mahdollistanut vaikkapa "leikkivää kilpailijaa" luomakunnan huipulle?

Miksi yhteiskunta, siis me kaikki ihmiset annamme tuolle yhdelle lajille enemmän kuin muille? Enemmän rahaa, valtaa, arvostusta, yksinoikeuksia jne? Ja miksi suuri osa ihmisistä haluaisi kuulua tuohon lajiin?

Miksi tuo laji näyttää yhä olevan elinvoimainen? Miksi suurin osa muista lajeista hyväksyy heikomman asemansa? Onko laji parempi kuin joku toinen?

Kilpailu tuo hyötyä? Vain parhaat voittavat? Kilpailussa epäkelvot poistuvat markkinoilta? Kilpailu tuo innovaatioita? Kilpailu tuo halvemmat hinnat? Kilpailu saa ihmiset yrittämään enemmän? Hinnalla millä hyvänsä? Joku voittaa aina, mutta kukaan ei voita aina. Jokainen lopulta häviää. Mitä tapahtuu silloin?

Voittava kilpailija siirtää geenejään tehokkaasti eteenpäin, mutta lapset sopivat huonosti kilpailijan maailmaan. Ihmisen pitkä lapsuus ei toimi ilman empatiaa, ja empatia taas sopii huonosti kilpailulliselle ihmiselle. Empaatikkohan voisi jopa antaa jonkun sellaisen voittaa joka sitä eniten tarvitsee. Ei käy. Siksi tarvitaan empaattista naista. Hän voi hoitaa ne välttämättömät pahat ja mies voi jatkaa kilpailua jälkikasvusta välittämästä.

Vaan olisiko tuo homo competitus vain näköharhaa? Jatketta homo heroismukselle jota tarvitaan jotta leivän puutetta ei huomattaisi sirkushuveilta. Ajatellaanpa vaikka Intiaa. Kansantuote kasvaa kohisten ja sen aiheuttama meteli kaikissa tiedotusvälineissä peittää alleen sen, että myös nälkää näkevien määrä siellä kasvaa koko ajan. Tai jospa vain ylipäätään ajattelisimme?

Kilpailullisuus on osa ihmistä. Mutta se ei ole ainoa osa. Eikä edes tärkein. Onneksi ihminen on paljon muutakin.

torstai 8. marraskuuta 2007

Surua


Surua siitä, että elämän tarkoituksettomuuden tunne saa ihmisen mielessä tarkoitusta tällä tavalla.
Siitä, että ihmisen hätä ei kuulu.
Että vaikka se kuuluisi, sitä ei oteta vakavasti.
Että vaikka se otettaisiin vakavasti, se ei johda auttamiseen.
Että vaikka se johtaisi auttamisen haluun, meiltä puuttuu halu tekoihin.
Että vaikka meillä olisi halu tekoihin, me laskemme rahojamme ja teot jäävät tekemättä.

Surua siitä, että tämä "amerikkalaisin maa maailmassa" saa myös tällaisia ilmiasuja.
Siitä, että vallan saa ihmiskäsitys jossa väkivallalla ratkaistaan asioita.
Että valta ja vapaus sulkevat pois sellaisten ihmisten ymmärtämisen, joilla ei ole valtaa eikä vapautta.
Että me emme ole valmiita luopumaan mistään vapaudesta jotta toisilla ihmisillä olisi paremmin.
Valmiita luopumaan vapaudesta hankkia aseita, jotta emme saattaisi toisia vaaraan.
Luopua vapaudesta päihtyä, jotta toiset eivät sairastuisi.
Vapaudesta tehdä pahaa itsellemme, jotta toiset eivät menettäisi meitä ennen aikojaan.

Eikö olisi mahdollista suostua jonkinlaiseen holhoukseen, jotta heikoilla olisi paremmin? Eikö holhoaminen ole myös positiivinen, empatiaa osoittava sana? Eikö jokaiselle meistä ole ollut hyötyä siitä, että meidän holhoojamme ovat lapsuudessamme pitäneet meistä huolta? Olemmeko niin varmoja omasta aikuisuudestamme, että emme enää tarvitse tai kaipaa holhousta? Huolenpitoa? Rakkautta?

perjantai 2. marraskuuta 2007

Juorukalenteri on taas ilmestynyt!


Verotus kevenee edelleen, ja paljon. Vaan kenen verotus?

Kun katselee ylen verokonetta, ei voi olla hämmästelemättä kuinka paljon varakkaimpien kohdalla verotus on keventynyt yhdessä vuodessa. Hyvänä esimerkkinä käy Jorma Ollila. Keskipalkkaisia suomalaisia tarvittaisiin 200 kpl. jotta päästäisiin samanarvoiseen työsuoritukseen.

Hänen verotettavat tulonsa kasvoivat edellisestä vuodesta noin kahdella miljoonalla eurolla. Veroprosentti kuitenkin putosi 57%:sta 49%:n. Pääomatulot olivat vain runsaat 80 000 euroa, joten niillä ei ollut laskuun juuri merkitystä. Pelkästään tuo verohelpotus (n. 500 000 €), vastaa 16 keskituloisen ihmisen palkkaa.

Ei ole mitenkään Jorma Ollilan vika, että palkka on noin suuri. Eikä Nokian. Mutta miksi eduskunta katsoo, että Ollilan työpanos ansaitsee vielä palkanlisän muiden veronmaksajien kustannuksella? Sillä niinhän se on kun veroja lasketaan. Ei ole varaa antaa sairaille ja vanhuksille riittävästi hoitoa. Ei siitä mihinkään pääse.

Loistavan kultaisen kädenpuristuksen aikanaan saanut Nokian entinen johtaja Kalle Isokallio ihmetteli tänä aamuna radiossa taas kerran millä perusteella pääomatulojen veroprosentti on pienempi kuin muiden. Hän ei löydä siihen mitään järkevää syytä. Ja hänen luulisi tietävän mistä puhuu.

Siis taas kerran. Miksi hyvätuloisten veroja pitää laskea vähävaraisten ja sairaiden kustannuksella?

Kateellista ja kaunaista, eikö vaan?