Energiapolitiikan koukeroita

Meillä puuhataan lisää ydinvoimaa, vesivoimaa ja biopolttoaineita. Koko keskustelu näyttää olevan teollisuus- tai maatalouspolitiikkaa. Energian kulutuksen kasvua ei kyseenalaisteta. Kuitenkin jo nyt, ei vain tulevaisuudessa, on tekniikoita jotka merkitsevät radikaaleja muutoksia energiankäyttöön ja tuotantoon.

Liikenne on todella suuri energiankäyttäjä ja ilmastonmuutoksen veturi. Sen sijaan, että muuttaisimme pellot ruoan tuotannosta energiapelloiksi, voisimme investoida kuten Intian suurin autonvalmistaja Tata Motors, joka valmistaa tänä vuonna halpoja paineilmamoottoreilla varustettuja autoja sekä Intian, että Euroopan markkinoille. Auto maksaa ilman veroja 3500 euroa, kulkee noin 110 huippunopeutta ja tankillinen maksaa noin 1,5 euron edestä sähköä ja sillä ajaa noin 200 km. Suosimalla tällaisia autoja olisi helppoa vähentää liikenteen kulutusta ja kuormitusta reippaasti.

Talojen lämmitys on toinen suuri kuluttaja johon on jo tällä hetkellä olemassa halpaa tekniikkaa tuottamaan saastuttamatonta lämpöä. Aurinkolämmitysratkaisuilla voitaisiin puolittaa vuotuiset lämmityskustannukset halvemmalla kuin pelleteillä tai muilla vastaavilla ratkaisuilla.

Tämän lisäksi on käytössä useita muita, mm akkuteknologiaan liittyviä ratkaisuja joilla voidaan vähentää sähkön siirtoon hukkuvia kustannuksia tai saada aikaan sitä paljon kaivattua säätövoimaa josta Pekkarinen alinomaa puhuu.

Laboratorioissa on myös lukuisia onnistuneita ratkaisuja jätteiden sisältämän energian hyötykäyttöön joiden onnistunut käyttöönotto edellyttäisi vain poliittisia päätöksiä.

Useat näistä asioista ovat sellaisia, joiden jarruna on se ideologia joka estää yhteiskuntaa tekemästä ihmisten ja luonnon kannalta hyviä ratkaisuja. Yhteiskunta ei saa estää yritysten mahdollisuuksia tehdä rahaa. Yksittäinen ihminen tai ihmisten joukko saa perustaa yrityksiä, mutta ihmisten yhteenliittymä jota nimitetään kunnaksi tai valtioksi, ei saa sitä tehdä jos se haittaa kilpailua. Ja totta kai kaikki sellainen toiminta jossa toiminnan päämäärä ei ole voitto, on haitallista kilpailulle.

Lääkärit eivät ole tyhmiä

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä lääkäreiden erityisoikeus työskennellä sekä julkisella että yksityisellä puolella samanaikaisesti vahvistui. Oikeus ei sinänsä ottanut asiaan kantaa vaan totesi verokohtelun olevan linjassa muiden vastaavien ammattien kanssa. Asian tekee ongelmallisemmaksi kuitenkin se, että julkisella sektorilla työskentelevä lääkäri voi samanaikaisesti työskennellä myös jopa julkisen palvelun kanssa kilpailevassa yksityisessä yrityksessä. Eturistiriita on ilmeinen.

Ilmeinen on myös yhteiskunnallinen ristiriita ja eriarvoisuus jota Kati Peltola on usein tuonut esille. Miksi yhteiskunnan varoilla (KELA-korvausten muodossa) tuetaan lääkäreiden mahdollisuuksia veronkiertoon. Veronkierrostahan on kyse, kun lääkäri voi ottaa osan palkastaan osinkotuloina yksityisellä puolella täsmälleen samasta työstä jossa hän julkisella puolella joutuu maksamaan normaalit verot. Yhteiskunta lisää vielä hänen ansioitaan maksamalla KELA-korvauksia joita ilman ei asiakkaita olisi läheskään nykyistä määrää. Tätä eriarvoisuutta Liisa Hyssälä on vielä lisäämässä ehdottamalla KELA-korvausten piiriin myös sellaiset yksityislääkärit jotka toimisivat julkisissa tiloissa.

Lääkärit olisivat tyhmiä jos eivät tätä mahdollisuutta myös käyttäisi. Päättäjät olisivat tyhmiä jolleivat tätä myös tukisi. Onhan suurimmalla osalla päättäjistä oma lehmä ojassa, eli tulotaso sellainen joka mahdollistaa pääomatulojen käytön veronkierrossa. Olemmeko me äänestäjät yhtä tyhmiä? Siltä näyttää. Äänestämme vuosi toisensa jälkeen sellaisia ihmisiä jotka tämän mahdollistavat.

Suuri huijaus

Olin viime viikolla kuuntelemassa Attakin järjestämää paneelia: "Talous ja oikeudenmukaisuus" jossa pohdittiin dokumenttielokuvien kautta mahdollisuuksia vaikuttaa yksityistämiskehitykseen. Oli mielenkiintoista kuulla saksalaisen ohjaajan, Florian Opitzin näkemyksiä elokuvansa "The Big Sellout" tiimoilta. Kun hän aloitteli elokuvansa tekoa (2004?) ei kukaan Saksassa ollut kiinnostunut yksityistämisen tuomista ongelmista. Julkista keskustelua ei hänen mukaansa ylipäätään ollut. Nyt on kiinnostus herännyt ja häntä ovat pyytämässä esittämään elokuvaansa jopa suuryhtiöt jotka haluavat kiillottaa yrityskuvaansa.


Kun joku yleisöstä kysyi (yksinkertaistaen) miksi yksityistäminen ei toimi, oli hänellä selkeä vastaus; yhteiskunnan järjestämillä toiminnoilla on mahdollista hinnoitella palvelut siten, että köyhilläkin on varaa niitä käyttää. Yksityisillä yrityksillä hinnan määrää korkein saatavissa oleva voitto. Veden yksityistäminen kehitysmaissa on helposti tulkittavissa räikeimmäksi esimerkiksi, mutta entäpä tämä kotoinen terveydenhuollon yksityistämisbuumi? Eikö yhtenä perusteluna vaikkapa päivystysten yksityistämiseen ole jo aikaa sitten ollut, että ihmiset eivät liikaa ja tarpeettomasti käyttäisi 
veronmaksajien maksamia palveluja? Ei joka nuhakuumeen takia tarvitse haaskata korkeapalkkaisen lääkärin aikaa! Korkeita potilasmaksuja on perusteltu samoilla perusteilla.

Vielä suurempi huijaus

Veljeni lähetti minulle mielenkiintoisen linkin: Money As Debt Siinä selitetään hyvin yksinkertaisesti miten tämänhetkisessä maailmassa raha muodostuu ja miksi se toimii vain progressiivisella kasvuvauhdilla. Oleellista on se, että niin ei tarvitse olla vaan raha voidaan hyvin ottaa demokraattiseen valvontaan ja siirtyä todellisen kestävän kehityksen maailmaan. Mutta voidaanko oikeudenmukaisempaan maailmaan päästä polkematta joidenkin ihmisten (etu)oikeuksia. Siinä se dilemma joka on askarruttanut aina ihmisiä revoluution ja evoluution välillä.
Kannattaa katsoa vaikka onkin englanninkielinen. Kannattaa myös miettiä kuinka pitkälle olemme itse kukin tämän nykyisen markkinatalousajattelun vankina.

Kysymyksiä herättävää "säästöä".

Peijaksen sairaalan päivystyksen siirtämisestä MedOne yhtiölle kertoi HS. 3.1.08. Syynä ovat kunnallispoliitikkojen halut säästää ja henkilökunnan halut saada parempaa palkkaa ja joustavampia työaikoja. Jälkimmäinen halu varmasti toteutuu, mutta verovarojen säästö ei minulle aukene. Myöskään ei aukene se, miksi tähän toimenpiteeseen tarvitaan yksityistä yritystä ja sille jaettavia voittoja. Eikä se miksi lääkäreiden tulisi tätä kautta saada huomattavia verohelpotuksia.

On ymmärrettävää, että nuhakuumeen takia lääkärintodistusta haetaan lääkäriltä kun työnantaja näin vaatii. On myös ymmärrettävää, että sitä haetaan päivystyksestä koska muualta sitä ei saa työnantajan vaatimassa ajassa. Sen sijaan ei ole ymmärrettävää, että se pitäisi hakea yksityislääkäriltä. Tämä voi tuntua säästöltä, mutta kansantaloudellisesti se ei toki sitä ole.

Mutta jos vähemmän kiireelliset tapaukset käännytetään sairaanhoitajan arvioinnin jälkeen normaali työajalla terveysasemalle, mistä silloin syntyy säästöä? Jos käytäntö johtaa siihen, että päivystykseen ei tulla lainkaan, vaan mennään lääkäriin jos mennään sitten kuin mennään tai satutaan saamaan aika, missä silloin säästetään? Varakkaat voivat mennä yksityislääkärille ja juopa eri sosiaaliryhmien sairastavuudessa ja kuolleisuudessa vain kasvaa. Tähänkö pyritäänkin?

Jos kuvitellaan pienemmällä henkilökuntamäärällä ja suuremmilla palkoilla ja työaikajoustoilla saatavan parempaa ja edullisempaa palvelua, miksi siihen tarvitaan yksityistä yritystä. Peijaksen kohdalla ei voida puhua edes suuruuden tuomasta hyödystä. Miksi Peijaksen ylilääkärin siirtyminen yksityisen yrityksen palvelukseen aiheuttaa hänen johtamistaitojensa valtaisan kasvun jolla saavutetaan 900 000 euron vuosisäästöt?

Jossain mättää ja pahasti. Jos se on vain minun päässäni, niin täytyy ryhtyä opiskelemaan tarkemmin hölmöläisten peitonpaikkausta.

Ulkoistus, vaan minkä?

Kanta-Hämeen keskussairaalassa pohditaan psykiatrian ulkoistamista. Syynä on psykiatripula. Jo nyt osaa viroista hoitaa ulkopuolisen yrityksen työntekijä.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Meidät potilaathan on ulkoistettu jo aikaa siiten. Kun mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan ja piti siirtyä avohoitoon, tuli lama ja mielenterveyden hoitoon käytettävät rahat puolittuivat. Vieläkään ei olla siinä tasossa missä oltiin ennen lamaa. Eikä se tilanne ennen lamaakaan ollut kovin kaksinen eikä se tällä menolla parane.

Ulkoistamisen sijasta tulisi sisäistää se, että psykiatrian pitäminen rahapulassa on mielenterveyspotilaiden heitteille jättämistä. Tämä avautuu parhaiten esimerkin kautta.

Olin vaikean masennuksen takia hoidossa parinkymmenen vuoden aikana yhteen laskettuna yli kymmenen vuotta kunnes pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle muutama vuosi sitten. Vuonna 1982 oli helppoa ja nopeaa päästä hoitoon, mutta siitä lähtien tilanne on vaikeutunut vaikka sairaus on pahentunut. vuonna 2000 jouduin odottamaan yli puoli vuotta jolloin seurauksena olikin osastohoito. 2006 oli myös lähes puolen vuoden mittainen jonotus.

Hoito on ollut hyvää ja pysyin työelämässä yllättävänkin pitkään. Hoitojaksojen välillä on byrokratia jonotusten lisäksi haitannut selviämistä ja aiheuttanut myös yhteiskunnalle tarpeettomia lisäkustannuksia.

Kun hoitojakso psykiatrian poliklinikalla päättyy, siirretään potilas terveyskeskuksen harteille. Se tarkoittaa sitä, että jos on tarvetta esimerkiksi lääkityksen tarkistamiseen, en voi kysyä psykiatrilta neuvoa, koska sellaista ei terveyskeskuksessa ole. Psykiatrin tapaamiseen tarvittaisiin terveyskeskuksen lähete. Sen jälkeen näin pienen asian takia seuraa taas pitkä jonotusaika jonka aikana ahdistus kasvaa, tai sitten seuraa lamaannus. Terveyskeskuslääkärin tapaamisesta ei juuri ole iloa kun ne vaihtuvat ja pitäisi osata selittää muutamassa minuutissa koko vuosikymmenien tausta uudelleen. Ei liene helppo tehtävä terveellekään ihmiselle.

Olen oman sairauteni kanssa vuosikymmeniä eläneenä vähitellen oppinut mikä voisi toimia nykyistä paremmin. Vahvistusta ajatuksilleni olen saanut käypä-hoito suosituksista.

Matalan kynnyksen ovi hoitoon olisi ensimmäinen ja tärkein hoitotuloksia parantava asia. Jonottaminen ja lähetteiden hakeminen pahentaa sairautta joskus hyvinkin nopeasti ja pitkittää hoitojaksoja. Omalla kohdallani puhelin- tai sähköpostikontakti lääkäriin tai terapeuttiin olisi usein riittävä helpottamaan akuuttia tilannetta. Samoin jonkinlainen yhteistyö sairaanhoidon ja potilasyhdistysten välillä voisi helpottaa vertaistuen löytymistä. Tai niin kuin omassa tapauksessani kun lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille ei ole Suomessa lainkaan vertaisryhmiä, helpottaisi sellaisen perustamista.

Tarvitaan lisää rahaa, paremmat työolot ammattilaisille, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Psykiatrian pitäisi olla osa suurempaa kokonaisuutta, että erityisosaamisen riittävyys voitaisiin turvata. Yksityisen sektorin pienet yksiköt ovat väärä suunta. Lisäksi sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhteistyön pitäisi olla saumatonta ja palvelut pitäisi tuottaa mahdollisimman lähellä niitä tarvitsevia ihmisiä. Sekä sosiaalitoimella että terveyskeskuksella täytyisi myös olla suora konsultointiyhteys psykiatriseen erityissairaanhoitoon.

Kuntien pyrkimys siirtää terapiat laittomasti Kelan harteille ei poistu, ellei tavalla tai toisella saada niitä saman rahoituksen alle. Potilaiden pompottelu hakemaan itse itselleen sopivia hoitomuotoja on järjetöntä. Eihän leikkausta odottavaa potilastakaan käsketä hakemaan itselleen sopivaa leikkausta vapailta markkinoilta. On kohtuutonta, että terapian tarpeessa olevalle se usein on ainoa vaihtoehto saada apua. Moni jääkin kotiin sängynpohjalle odottamaan tilanteen pahenemista ja kallista osastohoitoa. Pahimmassa tapauksessa ihminen tuntee itsemurhan ainoaksi keinoksi saada kipu loppumaan.

Homo competitus

Onko minunlaiselleni ihmiselle paikkaa tässä yhteiskunnassa? En toki tiedä kuulunko lajiin Homo sapiens, viisas ihminen, mutta tiedän varmasti, että homo competitus, kilpaileva ihminen on minulle kovin vieraalta tuntuva laji. Siitäkin huolimatta, että kaikesta viestinnästä suurin osa kertoo vain ja ainoastaan tästä lajista. Voisiko näin olla siksi, että suurin osa viestinnästä on kaupallista ja kaupassa toimii vain homo competitus? Vain bestsellereitä mainostetaan, kilpailutetaan ja myydään.

Miksi kilpaileva ihminen sitten on saanut nykyisen ylivallan ihmislajien joukossa? Ja miksi nimenomaan se alalaji jonka arvoissa kilpailun voittaminen toisten ihmisten kustannuksella on erityisen arvokasta? Miksi evoluutio ei ole mahdollistanut vaikkapa "leikkivää kilpailijaa" luomakunnan huipulle?

Miksi yhteiskunta, siis me kaikki ihmiset annamme tuolle yhdelle lajille enemmän kuin muille? Enemmän rahaa, valtaa, arvostusta, yksinoikeuksia jne? Ja miksi suuri osa ihmisistä haluaisi kuulua tuohon lajiin?

Miksi tuo laji näyttää yhä olevan elinvoimainen? Miksi suurin osa muista lajeista hyväksyy heikomman asemansa? Onko laji parempi kuin joku toinen?

Kilpailu tuo hyötyä? Vain parhaat voittavat? Kilpailussa epäkelvot poistuvat markkinoilta? Kilpailu tuo innovaatioita? Kilpailu tuo halvemmat hinnat? Kilpailu saa ihmiset yrittämään enemmän? Hinnalla millä hyvänsä? Joku voittaa aina, mutta kukaan ei voita aina. Jokainen lopulta häviää. Mitä tapahtuu silloin?

Voittava kilpailija siirtää geenejään tehokkaasti eteenpäin, mutta lapset sopivat huonosti kilpailijan maailmaan. Ihmisen pitkä lapsuus ei toimi ilman empatiaa, ja empatia taas sopii huonosti kilpailulliselle ihmiselle. Empaatikkohan voisi jopa antaa jonkun sellaisen voittaa joka sitä eniten tarvitsee. Ei käy. Siksi tarvitaan empaattista naista. Hän voi hoitaa ne välttämättömät pahat ja mies voi jatkaa kilpailua jälkikasvusta välittämästä.

Vaan olisiko tuo homo competitus vain näköharhaa? Jatketta homo heroismukselle jota tarvitaan jotta leivän puutetta ei huomattaisi sirkushuveilta. Ajatellaanpa vaikka Intiaa. Kansantuote kasvaa kohisten ja sen aiheuttama meteli kaikissa tiedotusvälineissä peittää alleen sen, että myös nälkää näkevien määrä siellä kasvaa koko ajan. Tai jospa vain ylipäätään ajattelisimme?

Kilpailullisuus on osa ihmistä. Mutta se ei ole ainoa osa. Eikä edes tärkein. Onneksi ihminen on paljon muutakin.

Surua

Surua siitä, että elämän tarkoituksettomuuden tunne saa ihmisen mielessä tarkoitusta tällä tavalla.
Siitä, että ihmisen hätä ei kuulu.
Että vaikka se kuuluisi, sitä ei oteta vakavasti.
Että vaikka se otettaisiin vakavasti, se ei johda auttamiseen.
Että vaikka se johtaisi auttamisen haluun, meiltä puuttuu halu tekoihin.
Että vaikka meillä olisi halu tekoihin, me laskemme rahojamme ja teot jäävät tekemättä.

Surua siitä, että tämä "amerikkalaisin maa maailmassa" saa myös tällaisia ilmiasuja.
Siitä, että vallan saa ihmiskäsitys jossa väkivallalla ratkaistaan asioita.
Että valta ja vapaus sulkevat pois sellaisten ihmisten ymmärtämisen, joilla ei ole valtaa eikä vapautta.
Että me emme ole valmiita luopumaan mistään vapaudesta jotta toisilla ihmisillä olisi paremmin.
Valmiita luopumaan vapaudesta hankkia aseita, jotta emme saattaisi toisia vaaraan.
Luopua vapaudesta päihtyä, jotta toiset eivät sairastuisi.
Vapaudesta tehdä pahaa itsellemme, jotta toiset eivät menettäisi meitä ennen aikojaan.

Eikö olisi mahdollista suostua jonkinlaiseen holhoukseen, jotta heikoilla olisi paremmin? Eikö holhoaminen ole myös positiivinen, empatiaa osoittava sana? Eikö jokaiselle meistä ole ollut hyötyä siitä, että meidän holhoojamme ovat lapsuudessamme pitäneet meistä huolta? Olemmeko niin varmoja omasta aikuisuudestamme, että emme enää tarvitse tai kaipaa holhousta? Huolenpitoa? Rakkautta?