maanantai 14. maaliskuuta 2011

Tabu: ennakkoluulot


Pitäisikö vasemmiston vastustaa ja oikeiston kannattaa yritysveroja?

Mistä ne yritysten maksamat verorahat tulevat? Myynnistä tulevasta voitoista. Ostajat siis maksavat yritysverot ja ne ovat tasaveroja ihan niin kuin arvonlisäverotkin.
Oikeiston pitäisi siis kannattaa niitä, koska niiden lisäys lisäisi tasaverojen osuutta ja vähentäisi ns. "työn verotusta". Vasemmiston taas pitäisi vastustaa yritysveroja, koska kaikkein köyhimmätkin joutuvat maksamaan niitä.

Joskus aikoja sitten on kenties tuntunut järkevältä yksinkertaistaa omistaja ja yritys samaksi sanaksi, vaan sitä se ei ole enää. Nyt on tarkoituksenmukaista puhua työn verotuksesta eikä tuloverotuksesta. Näin saadaan tunteet tasaverotusta kohtaan muuttumaan ja unohtuu miksi veroja kannattaa maksaa.

1. Koska se on edullista:
Tiedämme eri maiden kokemuksista, että monissa asioissa esimerkiksi vakuutuspohjainen huolehtiminen tulee kalliimmaksi kuin veropohjainen:
- terveys
- turvallisuus (poliisi, armeija)
- koulutus
- sosiaaliturva

2. Koska se on oikeudenmukaista:
Suurin osa meistä pitää oikeudenmukaisena tasata suuria tuloeroja. Myös suuri osa suurituloisista pitää tuloerojen tasaamista välttämättömänä pahana yhteiskuntarauhan takia. Tosin osa haluaisi mieluummin ostaa itselleen oman armeijan tai poliisin omaisuutensa turvaamiseksi.

3. Koska voimme veroilla ohjata ihmisten toimia:
Pidämme haittaveroja tarpeellisena tuotannon ja kulutuksen ohjauskeinona.
- tupakkateollisuus saa myrkyttää ihmisiä kunhan veroilla kuitataan yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia.
- toisten hengittämää ilmaa tai juomaa vettä saa saastuttaa kunhan maksaa haittaveroja.

007 ja lupa tappaa?

Samalla tavalla joskus puhuttiin, että mennään vieraalle töihin. Itsellekin tehty työ oli työtä. Nyt työ on vain sellaista mistä saadaan palkkaa. Ennen työ tehtiin itselle tai vieraalle, mutta ihminen oli se joka teki työn. Nykyisin puhutaan työnantajasta vaikka pitäisi puhua työn ostajasta. Virallisesti ihmisen pitää ymmärtää että esimerkiksi kosmetiikkamainoksissa saa valehdella ihan kuinka paljon tahansa, se kun on niiden tapa.

Jotenkin tuntuu kuin sanoja olisi yhä vaikeampi ymmärtää. Pitäisi aina ensin tietää enemmän sanojasta. Ole siinä sitten ennakkoluuloton.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Tabu: pukeutuminen


Mikä ihmeen tabu? Olemmehan kovin sallivia pukeutumisen suhteen. Naiset ovat jo pitkään voineet käyttää housuja ja miesten pukuja. Ja miehet hameita?

Pitkä kaapu miehellä on sallittu jos se on musta ja hän on pappi. Asun saa täydentää myös musta päähine. Jos kaapu on lyhyt, voi olla kyse myös nuohoojasta, mutta siinä asussa ei ole pääsyä itsenäisyyspäivän juhliin. Mutta jos päähine on huivi joka peittää myös korvat, on kyseessä kreikkalaiskatolinen nunna tai Islaminuskoinen nainen ja linnanjuhliin saa tulla. Kunkahan monen Burkhan takana taas on mies?

Näitä rajoja kirjoitetaan parhaillaan monissa paikoissa lakiin. Mutta lakiin kirjoittamaton todellinen tabu on yöpuku.

Mihin perustuu yö- ja päiväasujen ero? Minä olen saanut lahjaksi raidallisen marimekko-paidan. Itse asiassa kaksikin. Raidat ovat samat, materiaali sama. Toisesssa lukee Marimekko, toisessa Ristomatti Ratia. Toinen on myyty t-paitana ja toinen pyjamana. Mutta kumpi? Mikä erottaa ne toisistaan? Yöllä saa käyttää kumpaa vaan, mutta miksi toista ei kerta kaikkiaan sovi käyttää päivällä?

Yöasut ovat yleensä pehmeitä ja mukavia, mutta päiväasut eivät. Miksi? Miksi pitkä yöpaita on päivällä täysin kielletty? Sellainen mariraitainen. Miehillä!

Monet nukkuvat alusvaatteissa, mutta nekään eivät kelpaa päiväasuksi. Ja syynä ei taatusti ole liika seksikkyys, ainakaan miehillä, ainakaan pitkissä kalsareissa. Mutta jokin siinä on. Kalsarit voivat olla aivan saman näköisiä kuin urheiluhousut.

Miksi meidän pitää tunnistaa jokin koodi yöasuksi ja kieltää se päivällä? Kyllä näitä pukeutumiseen liittyviä tabuja on tällä tuulipukukansallakin ihan riittämiin.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Tabu: rasismi


Sarjassa satuttavia sanoja on vielä vaikkapa rasisti. Tunnustan olevani. Kun kuulen jonkun olevan nyrkkeilijä, korvani sulkeutuvat aika totaalisti jatkosta. Miksi ihminen haluaa satuttaa toista ihmistä. Niputan nämä ihmiset tämän taipumuksen takia yhteen. Se on rasismia.

Tai jos on helpompi ymmärtää, niputan yhteen italialaiset ja Berlusconin. Niin ja mafian ja Rooman valtakunnan järjettömän väkivaltakoneiston. Se nyt ainakin on rasismia.

Ja sitten miehet. Ja naiset. Ja jos löytyisi sopivia sanoja, kaikki siltä väliltä. En osaa monia kieliä, mutta ymmärrykseni ei riitä sille, miksi ihmisestä pitää ensimmäiseksi ratkaista sukupuoli. Man on ihminen ja woman on nainen!

Oleellisempaa kuin pelätä olevansa rasisti, on tiedostaa se ominaisuus itsessämme. Luokittelu kuuluu ihmisenä olemiseen ja merkitysten antaminen erilaisilla nimityksillä on yhteisen kielen, toisen ihmisen ymmärtämisen edellytys. Mutta ihmisenä olemisessa, toisen ihmisen ymmärtämisessä, oman ymmärryksensä vajavaisuuden tunnistaminen on todella tärkeää.

Tabu: rodunjalostus


Viime vuosisadan alkupuolella oli hyvinkin yleistä ja hyväksyttyä ajatella rodunjalostusta ihmistenkin kohdalla. Hitlerin Saksan jälkeen ajatuksesta tuli tabu vaikka toiminta on jatkunut ja Suomessakin jopa kiihtynyt viime vuosina.

Lääketiede on ollut rodunjalostuksen etulinjassa. Se, että päämäärä on ollut toinen, ei vaikuta lopputulokseen. Vaikka varmasti meistä suurimmalle osalle lääketiede merkitsee sairauksien parantamista, jopa hengissä selviämistä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että me muutamme evoluution kulkua. Onko sekin evoluutiota on kokonaan toinen kysymys.

Mutta se, ketä me hoidamme, kenet me pelastamme elämään ja kenet jatkamaan sukua on myös kokonaan toinen asia. Hoidon saaminen, elämään pelastaminen on kuitenkin valinta, tietoinen valinta. Varakkailla on suurempi oikeus elämään kuin varattomilla.

Suomessa noin viisikymmentä vuotta sitten alkoi suuri muutos. Vähävaraisten terveydentila alkoi nousta ja kuolleisuus vähentyä lähemmäs varakkaiden tasoa. Nyt lähivuosikymmeninä rodunjalostus on taas tullut muotiin ja samassa tahdissa hyvätuloisten verotuksen keventämisen kanssa ovat terveyserotkin taas kasvaneet.

Miksi se on niin hankalaa ymmärtää, että kun jonkun veroja kevennetään muut joutuvat sen maksamaan. Eikä vain veroina vaan myös heikentyneenä terveytenä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Tabu: itsenäisyys


Ihminen on laji jolle sosiaalinen vuorovaikutus on ehdottoman tärkeä asia lajin säilymisen kannalta. Tämän vuorovaikutuksen vaikutukset vaan ovat niin monensuuntaiset, että tuottaa suunnattomia vaikeuksia nähdä niitä omassa itsessämme. Me haluamme olla itsenäisiä, päättää itse omista asioistamme. Ja kuitenkin me toimimme pääosin samalla tavalla kuin muutkin siinä ryhmässä johon tunnemme kuuluvamme.

Biologiasta olemme oppineet, että geenit määrittelevät lähes kaiken muunkin kuin silmiemme värin.
Psykologiasta taas sen, että ympäristö voi muuttaa lähes minkä tahansa ominaisuuden toisenlaiseksi.
Näiden välissä kulkee vaikkapa epigenetiikka jolla on vahvaa näyttöä aivojen plastisuudesta, - siitä että tapamme ajatella voi myös muuttaa aivojen rakennetta, -geenejä.

Ihmislajille olennaista on monipuolinen oppiminen. Me opimme niin kuin kaikki eläimet jotkin asiat evoluution kautta. Me opimme matkimalla. Me opimme myös kokeilemalla. Ehkä kuitenkin tälle lajille erityisin ominaisuus on oppiminen ajattelemalla. Joskus kykenemme yhdistelemään mielessämme asioita mitä epätodennäköisimmillä tavoilla ja täten synnytämme uutta puhtaasti kuvittelemalla.

Kuitenkin valta-osa toiminnastamme liittyy ympäristön (laajassa merkityksessä) havainnointiin ja siitä kokemuksiemme kautta tehtyihin päätelmiin joista suurin osa on tiedostamatonta. Me opimme, että valta-osa kaupunkiympäristöstä on täynnä houkutuksia, asioita jotka ovat tarkoitettu houkutuksiksi ja myös toimivat sellaisina. Miten tämä eroaa vaikkapa marjametsästä? Sekin on täynnä houkutuksia jotka vaikuttavat meidän tunteisiimme. Jos pidämme marjoista, näkymä tuo veden kielelle ja helposti aiheuttaa myös välittömän toiminnan. Katunäkymässä tilanne on toinen. Moni mainos menee huomaamattamme ohi. Tai niin me luulemme. Mutta markkinoinnin ammattilaiset tietävät mikä vaikuttaa.

Mutta ei markkinointi ole vain mainontaa. Samat mekanismit toimivat niin viihdeteollisuudessa kuin uskonnoissakin. Ja oleellista ei ole niinkään se mitä muut tekevät meille, vaan se mitä annamme tehdä, mitä haluamme meille tehtävän. Kuinka itsenäisiä haluamme olla? Ja jos tajuamme omat heikkoutemme, haluammeko suojella niitä jotka ovat meitäkin heikommassa asemassa?

Tässä brutaali esimerkki:
Tuhansia alle 5 vuotiaita lapsia kuolee joka päivä ripuliin koska heille ei ole saatavissa puhdasta vettä. Suomessa vesi maksaa noin yhden euron tuhannelta litralta putkea pitkin kotiin tuotuna. Jos siihen lisätään tarpeelliset mineraalit ja lähetetään Itellan hinnoilla maailman toiselle puolelle, näiden lasten hengen pelastaminen maksaisi alle 20 euroa henkeä kohti. Tuhat lasta päivässä 365 päivää vuodessa olisi 7,3 miljoonaa euroa, eli 0,4% suomalaisten mainontaan käyttämästä rahasta. Siis tilastoidusta rahasta jossa ei ole mukana esimerkiksi viihdeteollisuuden sisäistä markkinointia kuten tv-sarjojen koukuttavuuteen käytettyjä rahoja jne.

Minusta olisi hyvä keskustella tabuista. Olemmeko rehellisiä itsellemme kun puhumme itsenäisyydestä? Onko tämä esimerkki kuolevien lasten ja markkinointiin käytettäviin rahoihin todella meidän vapaa valintamme?

lauantai 16. lokakuuta 2010

Tabu: seksuaalisesti hyväksikäytetty mies


Aloitan vaikeimmasta päästä, - omastani. Hyvin henkilökohtaista, mutta silti tämä on mitä suurimmassa määrin myös yhteiskunnallinen kysymys: Meitä lapsena hyväksikäytettyjä miehiä ei yhteiskunta tunne.

Yhteiskunta on vähitellen oppinut tuntemaan pedofiilit. Se on hyvä lööppiaihe. Se on erinomainen "vihollinen" joka herättää hurjaa vihaa ja vaatimuksia kovista rangaistuksista. Etenkin uskontojen piirissä paljastuneilla tapauksilla tehdään paljon rahaa.

Mutta missä olemme me uhrit? Julkisuudesta voisi päätellä, että meitä on paljon, varsinkin kun tiedetään, että pedofilia on vain jäävuoren huippu. Kotona tapahtuva väkivalta, myös seksuaalinen, on paljon yleisempää kuin julkisuudesta voisi päätellä.

Alle kouluikäisenä 50-luvulla olin Auroran sairaalassa kädessäni olevan patin takia. Selvitettyään leikkauksen tarpeen, lääkäri kysyi, oliko muita ongelmia. Sanoin että peräsuoleen sattuu, johon hän tokaisi vihaisesti, ettei peräsuolessa ole tuntoa ja siihen se jäi. No eihän sen enempää tietenkään voi odottaakaan 50-luvulla. 60-luvulla paniikkihäiriökouristuskohtaukset tutkittiin lastenlinnassa: Ei epilepsiaa. Sekin jäi siihen. Samalla vuosikymmenellä Hesperian sairaalassa yhden keskustelun perusteella: hysteriaa. Siis se siitä.

Vaikka kävin masennuksen takia terapiassa parikymmentä vuotta, ei hyväksikäyttö siellä tullut esiin. Seksuaalisuus oli minulle tabu. Muistot olivat koteloituneet syvälle monen lukon taakse. Vasta viitisen vuotta sitten kun sisarusteni kertomukset lapsuudesta raottivat jotain lukkoja, ryhdyin kyselemään itseltäni miksi suhtaudun niin kielteisesti omaan seksuaalisuuteen. Miksi en kykene nauttimaan seksistä? Miksi siihen liittyvät hajut ovat vastenmielisiä? Sisarusten avulla löysin traumaterapiaan ja asiat alkoivat aueta.

Mutta tämä viiden vuoden etsintä on tuonut hyvin esille tabun myös julkisessa terveydenhoidossa. Yhtään kertaa ei minulle ole ehdotettu mitään hoitoa joka millään tavalla liittyisi hyväksikäyttöön. Olen ollut masennuksen takia sekä viikottaisessa terapiassa, että kerran ehdotetussa osastohoidossa. (Hoito-sana ei kyllä siihen paikkaan kuulunut.) Kaksi kertaa olen löytänyt masennukseen itse apua: Mielenterveyden keskusliiton järjestämästä vertaistukikurssista ja sähköhoidosta, jonne älysin pyytää. (Sähköhoidosta olen kirjoittanut aiemminkin.)

Nyt on syksy. Kesällä sain viestiä, että vihdoin olisi Helsingissä ja Turussa syksyllä kokoontumassa vertaistukiryhmät lapsena seksuaalista väkivaltaa kokeneille miehille, mutta nyt on syksy, eikä mitään kuulu, -vieläkään.

Pedofiileille on tehty hoito-ohjelmia. Meille uhreille ei.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Kaikkien aikojen huijaus


Juuri kun ihmiset kuvittelivat laman aiheuttajien joutuvan ahtaalle, tulee uusi laman pelko ja samat huijarit tekevät vieläkin suuremman tilin. Viime aikojen lamoista on opittu. Onpa hyvinkin. Aina kun itse markkinatalousjärjestelmä joutuu kriisiin, sen puolustajat uskottelevat meille, että pelastamistalkoisiin on pakko ryhtyä. Siis ne joiden mielestä ihmisen tärkein ominaisuus on ahneus ja vain se ylläpitää talouskasvua ja vain kasvu on hyväksi ihmisille.

Jos kuvittelemme, että Kreikan pelastaminen on pakko, olemme kahdella tavalla väärässä. Ensinnäkin tällä operaatiolla ei pelasteta Kreikkaa, vaan ahneiden usko siihen, että ahneus kannattaa. Toiseksi jos uskomme, että tällä estetään talouden ajautuminen vielä pahempaan tilanteeseen, niin emme kyllä ole oppineet mitään yhä kiihtyvällä vauhdilla tulevista kriiseistä.

Marjo Matikainen- Kallström on tämän päivän Hesarin yleisönosastossa yllättäen samaa mieltä kuin vaikkapa entisajan pankinjohtajat, että lainaa ei pitäisi myöntää ilman takuita, ilman kohtuullista varmuutta siitä, että laina myös kyetään maksamaan takaisin. Vakuudeksi pitäisi saada omaisuutta. Nykyiset pankinjohtajat ovat hivenen toista mieltä. Kokemus on osoittanut, että kun laina on kyllin suuri, veronmaksajat tulevat aina avuksi. Muita takuita ei tarvita.

Ja me sallimme sen. Me valitsemme joka kerta sellaiset ihmiset edustamaan itseämme jotka uskovat pelaamisen olevan tärkeämpää kuin kaikkien ihmisten hyvinvointi. Mitään todellisia rajoituksia suurille huijauksille ei ole tullut, eikä ole tulossakaan. Miksi olisikaan niin kauan kuin uskomme.

Se kaikkien aikojen huijaus, se on vasta tulossa. Ja sen jälkeen vielä uusi ja suurempi…