Yhteiskunta on vähitellen oppinut tuntemaan pedofiilit. Se on hyvä lööppiaihe. Se on erinomainen "vihollinen" joka herättää hurjaa vihaa ja vaatimuksia kovista rangaistuksista. Etenkin uskontojen piirissä paljastuneilla tapauksilla tehdään paljon rahaa.
Mutta missä olemme me uhrit? Julkisuudesta voisi päätellä, että meitä on paljon, varsinkin kun tiedetään, että pedofilia on vain jäävuoren huippu. Kotona tapahtuva väkivalta, myös seksuaalinen, on paljon yleisempää kuin julkisuudesta voisi päätellä.
Alle kouluikäisenä 50-luvulla olin Auroran sairaalassa kädessäni olevan patin takia. Selvitettyään leikkauksen tarpeen, lääkäri kysyi, oliko muita ongelmia. Sanoin että peräsuoleen sattuu, johon hän tokaisi vihaisesti, ettei peräsuolessa ole tuntoa ja siihen se jäi. No eihän sen enempää tietenkään voi odottaakaan 50-luvulla. 60-luvulla paniikkihäiriökouristuskohtaukset tutkittiin lastenlinnassa: Ei epilepsiaa. Sekin jäi siihen. Samalla vuosikymmenellä Hesperian sairaalassa yhden keskustelun perusteella: hysteriaa. Siis se siitä.
Vaikka kävin masennuksen takia terapiassa parikymmentä vuotta, ei hyväksikäyttö siellä tullut esiin. Seksuaalisuus oli minulle tabu. Muistot olivat koteloituneet syvälle monen lukon taakse. Vasta viitisen vuotta sitten kun sisarusteni kertomukset lapsuudesta raottivat jotain lukkoja, ryhdyin kyselemään itseltäni miksi suhtaudun niin kielteisesti omaan seksuaalisuuteen. Miksi en kykene nauttimaan seksistä? Miksi siihen liittyvät hajut ovat vastenmielisiä? Sisarusten avulla löysin traumaterapiaan ja asiat alkoivat aueta.
Mutta tämä viiden vuoden etsintä on tuonut hyvin esille tabun myös julkisessa terveydenhoidossa. Yhtään kertaa ei minulle ole ehdotettu mitään hoitoa joka millään tavalla liittyisi hyväksikäyttöön. Olen ollut masennuksen takia sekä viikottaisessa terapiassa, että kerran ehdotetussa osastohoidossa. (Hoito-sana ei kyllä siihen paikkaan kuulunut.) Kaksi kertaa olen löytänyt masennukseen itse apua: Mielenterveyden keskusliiton järjestämästä vertaistukikurssista ja sähköhoidosta, jonne älysin pyytää. (Sähköhoidosta olen kirjoittanut aiemminkin.)
Nyt on syksy. Kesällä sain viestiä, että vihdoin olisi Helsingissä ja Turussa syksyllä kokoontumassa vertaistukiryhmät lapsena seksuaalista väkivaltaa kokeneille miehille, mutta nyt on syksy, eikä mitään kuulu, -vieläkään.
Pedofiileille on tehty hoito-ohjelmia. Meille uhreille ei.
3 kommenttia:
rohkea kirjoitus sisältäen oikeita asioita joihin tulisi kiinnittää huomiota.Kaikkea hyvää sinun elämääsi.
Hyvä että sinä uskallat kirjoittaa just siitä mikä on niin tabu aihe. Jos urhi on hiljaa niin sitä suojaa rikoksentekijää, Ja se on väärää. En tiedä jos olet saanut apua ja terapiaa mutta toivon että Suomi on kehittynnyt vuoden aikana niin että kaikki lapset ja aikuiset saavat sen hoidon minkä tarvitsevat jatkamaan elämää eteenpäin.
Asun itse Ruotsissa ja tyttäreni on uhri. Sen takia minä tänä päivänä teen töitä ATSU nimisessä yhdistyksessä jotka turvaa seksuaalisesti hyväksi käytettyjä ja myös heidän omaisia. Me tarjoamme keskustelu terapiaa kaikille jolla on tarve saada tunteensa ja ajatuksensa purkaukseen. Haluasin että otat jos jaksat minuun yhteyttä säköpostin kautta koska kiinnostaisi tietää Jos/miten olet saanut apua ja miten sinä haluaisit auttaa muita jotka ovat kokeneet saman kuin sinä.
On se hyvä että sinä uskallat nostaa tällaisen tärkeän kysymyksen joka on tänä päivänä ihan tavallista mutta silti se pyyhitään maton alle piiloon koska ihmiset eivät uskalla puhua asiasta! Näin että olet kirjoittanut tämän noin vuosi sitten ja vahingossa minä liukaustuin sivullesi. Haluaisin että otat yhteyttä minuun koska haluaisin esittää pari kysymystä sinulle mutta ymmärrän jos et halua.
Tv Mia
mia.klingsten@comhem.se
Lähetä kommentti