Yksityisiä pohdintoja

Kesä on mennyt toistaiseksi kovin vauhdikkaasti lasten ja lastenlasten kanssa. Nyt kun koulut ovat alkamassa, on vaikea tottua hiljaiseen lähes tyhjään taloon. Valoa tuo kuitenkin ajatus uudesta yhteisestä talosta ei ehkä niin kaukana tulevaisuudessa. Ostimme Hattulan Tyrvännöstä 1907 rakennetun seuratalon jota nyt ryhdymme kunnostamaan kolmen sukupolven yhteiseksi asunnoksi.

Talon kunnostaminen tuo esiin hankalia piirteitä lainsäädännössä. Miten kirjoittaa laki joka samalla velvoittaa ja kuitenkin sallii poikkeuksia. Seuratalo on ollut asuntonakin 20-luvulta aina 70-luvulle asti. Kuitenkin se virallisesti viimeisimmässä rakennusluvassa on merkitty muuna kuin asuntona, joten siihen täytyy poikkeusluvalla anoa käyttötarkoituksen muutosta takaisin asunnoksi. Ympäristöministeriön rakentamismääräyskokoelmasivuilla lukee: "Rakentamismääräyskokoelman määräykset koskevat uuden rakennuksen rakentamista. Rakennuksen korjaus- ja muutostyössä määräyksiä sovelletaan, jollei määräyksissä nimenomaisesti määrätä toisin, vain siltä osin kuin toimenpiteen laatu ja laajuus sekä rakennuksen tai sen osan mahdollisesti muutettava käyttötapa edellyttävät."

On pantu kuntien rakennusvalvonta paljon haltijaksi. Tuon sitaatin tulkinta ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Kuitenkin on selvää, että vanhoja rakennuksia ei voi säilyttää jos niihin joudutaan tekemään uusiin taloihin vaadittavat lämmöneristeet, ilmastoinnit jne. Eikä näin tietysti tarvitsekaan tehdä. Tästä on lukuisia esimerkkejä ympäri maata, mutta mistä saa pienen kunnan rakennusvalvontaviranomainen apua päätöstä tehdessään?

No toivossa on hyvä elää. Mieli liikkuu vanhoissa valokuvissa joissa näkyy koristeelliset ikkunoiden vuorilaudat, ulko-ovet joissa on kuusi paneeliruutua, moniruutuisissa ikkunoissa joiden kautta talo hengittää ilman ilmastointia, puu-uuneissa jotka mahdollistavat kotimaisen ekologisen energian käytön. Historiassa joka mahdollistaa meidän kaikkien olemassaolomme. Historiassa jonka näkyväksi saattaminen tuo toisenlaista perspektiiviä kaikki-mulle-heti-nyt ajattelulle. Emme me ole niin omillamme toimeen tulevia kuin usein kuvittelemme. Ilman aikaisempien sukupolvien työtä emme tulisi lainkaan toimeen.

Valtionhallinnon tuottavuusprojekti

Kokoomus on Kataisen suulla puhunut televisiossa siitä kuinka tärkeää on vähentää julkisen alan henkilöstöä jotta yksityiselle puolelle riittää työntekijöitä. Muuten eivät talouden pyörät pyöri. Siis, että vain yksityiset työpaikat tuovat sitä taloudellista tulosta joilla verovarat maksetaan. Mihinkä talousteoriaan tämä ajatus perustuu?

En ole koskaan ymmärtänyt miksi maksutapa voisi olla toiminnan taloudellisuuden ehto. Siis, kun asiakas maksaa täsmälleen samasta palvelusta, vaikkapa lääkärille, siis vieläpä täsmälleen samalle lääkärille veron muodossa, on se taloudelle huono ratkaisu. Mutta kun samalle lääkärille maksetaan yksityispuolella osittain käteisellä, se tuo talouteen dynamiikkaa jonka takia lääkärit pitäisi saada pois julkisesta palvelusta yksityiseen. Tätähän Kataisen täytyy tarkoittaa. Siis julkisen palvelun täytyy olla liian halpaa. Muutoinhan tätä logiikkaa ei voi ymmärtää. Ei kai mikään estä nostamasta veroja jotta saadaan maksettua lääkärille yhtä paljon kuin yksityispuolella. Miksi ei estä? Tätä ei Katainen pysty selittämään.

Ehkä kuitenkin on kyse siitä, kenelle maksetaan. Toki tämä olisi selkeästi ymmärrettävämpää. Onhan se selvästi parempi, että maksu menee harvoille ja valituille, kuin kaikelle kansalle. Mutta että sillä olisi talouden dynamiikan kanssa jotain merkitystä? Osaavathan toki ne harvat ja valitut kuluttaa paremmin kuin kaiken maailman kansalaiset. Osaavat kuluttaa enemmän kaikkeen tarpeelliseen eivätkä vain tarpeettomaan kuten ruokaan.

Paitsi, että osaavathan ne harvat ja valitut pistää rahojaan ruokaan. Nyt on usko ruoan riittämättömyyteen maapallolla saavuttanut jo sijoittajatkin. Ja tulosta on syntynyt. Suurin syy ruoan hintojen hurjaan nousuun ei ole huonot sadot, luonnonkatastrofit tai edes bioenergia. Toki ne ovat osasyynä, mutta suurin syy on rahalla pelaajissa. Spekulantit näkevät tilanteessa varman sijoituskohteen. Kaikki eivät tarvitse öljyä tai muitakaan raaka-aineita, mutta ruokaa tarvitsevat kaikki. Ja niin kauan kuin kysyntä ylittää tarjonnan, ja niin tulee olemaan eteenkin päin näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

Ei kyllä se on edelleen niin yksinkertaista. Katainen puhuu oman kukkaronsa suulla. Julkiset palvelut ovat Kataiselle liian kalliita koska Kataisella on millä maksaa. Ja luonnollista on, että sen takia, ja vain sen takia veroja on laskettava. Katainen ei halua olla mukana sellaisessa yhteiskunnassa jossa maksut määräytyisivät edes osittain maksukyvyn mukaan. Kataisen haluamassa yhteiskunnassa maksetaan sitä vähemmän, mitä enemmän on rahaa. Yksityispuolella suurimmat alennukset saa se, jolla on varaa ostaa enemmän kerralla.

Anteeksi Katainen, eihän se sinun syysi ole, että sinulla on millä maksaa. Se on yhteiskunnan syy. Ja tätä yhteiskuntaa minä haluan muuttaa ihan päinvastaiseen suuntaan kuin sinä. Kaikesta "työväenpuheistasi" huolimatta. Mutta sitä en jaksa olla ihmettelemättä kuinka demarit ovat niin usein vaalien jälkeen olleet kanssasi samaa mieltä riippumatta siitä mitä tuli sanottua ennen vaaleja. Muistan kovin hyvin, kuinka Heinäluoma puhui vielä ennen 2003 vaaleja veronalennuksia vastaan, vaan kuinkas sitten kävikään. Täytyy tietysti muistaa, että hän oli vain puoluesihteeri, eikä vielä tiennyt Lipposen, anteeksi SDP:n oikeaa kantaa.

Katainen puhuu politiikkaa.

Onneksi politiikka on palaamassa politiikkaan. Katainen puhuu työstä ja työläisistä, mutta kuka ymmärtää tarkoituksen? Eduskunnan kyselytunnilla taas kerran Katainen haluaisi saada myös vasemmiston mukaan työn verotuksen keventämiseen. Kuinka moni oikeasti ymmärtää, että työn verotus on ainoa progressiivinen veromuoto. Vuonna 2006 valtionveron osuus kaikista veroista oli 18 %. Arvonlisäveron osuus oli 20% ja tätä veroa maksavat kaikki, myös ne joilla ei ole lainkaan verotettavia tuloja.

Mitä enemmän työn verotusta kevennetään, sitä enemmän kevenee rikkaiden verotus ja köyhien verorasitus kasvaa. Seuraavan kerran kun Katainen puhuu työn verotuksen keventämisestä, kannattaa muistaa mitä sillä todella tarkoitetaan.

Investointi mielenterveyteen?

Puheenvuoro "Henkinen hyvinvointi Hämeenlinnan seudulla" seminaarissa 15.5.2008

Toivottavasti betasalpaaja pitää tärinät sen verran loitolla, että selviän tästä puheenvuorosta. Muutakaan en keksinyt avuksi ottaa. Ajatelkaa jos olisikin sellainen tilanne, että voisin lähettää lääkärille sähköpostia ja kysyä neuvoa. Tuttu lääkäri jolle ei aina tarvitsisi selittää uudestaan omaa varovaisuuttaan lääkkeiden suhteen. Sitä, että aidsiin kuollut pikkusiskoni esimerkki pelottaa. Hän päihdytti itseään kaikella mahdollisella millä paeta todellisuutta, myös lääkkeillä. Se olisi hienoa se, mutta nyt minun on mentävä terveyskeskukseen jossa tuuraja ehkä kirjoittaa lähetteen psykiatrian polille jne.
Tässä paidassa lukee: “avohoidossa”. Ja tottahan se on, jos nyt hoidosta voidaan puhua.

Olin eilen keskustelutilaisuudessa Hämeenlinnassa käyttöön otettavasta tilaaja-tuottaja-mallista. Hämeen Sanomien Terho Aalto otti tapansa mukaan hyviä kuvia, jopa minustakin. Kuka lie kuvatekstin tehnyt, mutta omasta mielestäni hieno ajatukseni käyttää näitä mielenterveyspaitoja meni ohi kohteen. Ahistaa- luki paidassa ja kuvatekstin laatija ajatteli hienosti sen liittyvän tilaaja- tuottaja malliin. Ei se mitään, hauska ajatus sinänsä. Olisinpa itse keksinyt.

No niin, nyt sitten kuullaan taas yksi vaivojaan voivottelevan potilaan surullinen kertomus. Ja mitä hyötyä siitä on kenellekään? No! Kyllä siitäkin hyötyä voi olla, mutta minun tarkoitukseni on kyllä saada jotain aikaan.

Jos sitä nyt elämäntyöksi voi sanoa, olen tehnyt pääosan siitä kuten pitkäaikainen työtoverini Spede sanoisi: Huvin vuoksi. Tässä työssä on tullut oppineeksi ainakin yhden asian: Ainoa asia joka rajoittaa sitä mitä voi tehdä, on mielikuvitus. Niinpä tässä olemiselleni on vain yksi tarkoitus: kartoittaa yksityisen kautta niitä asioita mitä yleisesti uskon voitavan tehdä ja antaa uskoa sille, että tämäkin tilaisuus voi olla alkuna paljolle paremmalle. Huumorilla on vahva voima. Musta huumori usein auttaa käsittelemään vaikeita asioita. Mutta älkää antako huumorin hämätä. Vaikea masennus on tappava tauti. Sitä voi hyvällä syyllä verrata sydäninfarktiin. Kuolleisuus on samaa luokkaa (25-30%) eivätkä kaikki kuolemat ole itsemurhia. Minä kuulun niihin joiden masennukseen liittyy voimakkaat fyysiset kivut. Ja kun kivut käyvät ylipääsemättömiksi, on valmis mihin tahansa saadakseen kivun loppumaan. Lopullisestikin.

Miten kroonista masennusta sairastava potilas voisi tuoda esille optimismia kun omassa elämässä ei ole minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja. Dilemmalle löytyy selitys. Kun katson alas, näköesteeksi muodostuu tämä vatsa. Sen kasvamiselle olen kehitellyt puolustuksen. Vaarikiipeilytelineen kasvattaminen on lastenlasten kannalta tärkeää toimintaa. Kun taas katson tulevaisuuteen, en näe siellä itseäni, mutta kaikki viisi lastenlastani siellä kyllä ovat. Ja geenit siirtyvät, eikä epigeneettinen siirtymäkään ole merkityksetön. Siksi olen täällä tänään.

No nyt siihen voivotteluun.
Lastenklinikalla 60-luvulla epäiltin epilepsiaa. Ajan kuvaan kuului Hesperian sairaalan diagnoosi: "Hysteerinen, sielusyntyinen reaktio." 70- luvun räpelsin vain isäni ja oman diagnoosini varassa: olen "huono ihminen". 80- luvun aviokriisi laukaisi masennuksen uudelleen ja silloin jo puhuttiinkin masennuksesta. Tähän päivään verrattuna oli silloin vielä suhteellisen helppo päästä hoitoon. Terapian ja lääkkeiden avulla pysyin työelämässä vielä runsaat parikymmentä vuotta. 90- luvun laman myötä vaikeutui myös hoidon saaminen. Kun seuraava vaikea masennusjakso tuli, joutui lääkäriaikaa odottamaan puoli vuotta ja päädyinkin saman tien osastolle. Sitä seurasi pitkä sairasloma ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen.
Väistämättä tulee mieleen ajatus matalan kynnyksen ovesta. Olisikohan sillä minunkin tapauksessani ollut yhtä suuri merkitys kuin tutkimukset väittävät?

Mitä tästä yksityisestä voivottelusta voisi sitten siirtää yleiseen?
Vasta kun masennus diagnosoidaan sairaudeksi, voi saada hoitoa. Ilman lääkkeitä ja terapiaa olisin todennäköisesti lopettanut elämäni jo aikaa sitten. Mutta ei lääkitys, eikä terapia kyennyt tuomaan masennuksen käsittelyyn sitä, mitä toi yksi viiden päivän Mielenterveyden keskusliiton järjestämä kuntoutuskurssi. Siellä konkretisoitui se, että en ole yksin masennukseni kanssa. Siitä voi puhua myös muiden kuin terapeutin kanssa. Masennusta voi ajatella myös oikeana reaktiona mahdottomiin olosuhteisiin. Niin monet muutkin kurssilla ovat reagoineet samalla tavalla. Sairaudesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Viime vuodet ovat tuoneet uutta tietoa aivojen toiminnasta. Eräs tutkimushaara on liittynyt Parkinsonin tautiin. Siinähän dopamiinin määrä korreloi kohtuullisen suoraan oireisiin. Yksinkertaistaen, kun dopamiinia (Levodopa) annetaan lääkkeenä, oireet vähenevät. Mielenkiintoista on, että plasebolla voi olla sama tai jopa parempi vaikutus kuin lääkkeellä. Ihmisen oma dopamiinin tuotto lisääntyy plasebolla. Tämä esimerkki mielen vaikutuksesta ruumiiseen kuvastaa erittäin tärkeää asiaa sellaisissa sairauksissa kuin masennus. Kuitenkaan hoito-olosuhteet yleensä eivät ole kovin otollisia erilaisille välillisille vaikutuksille. Tällä kuntoutuskurssilla ne olivat.
Suurin vaikutus oli sillä, kun vetäjä kertoi ensimmäisessä kokoontumisessa, lukuisien kurssien kokemuksella, mitä tulee tapahtumaan ja miltä se meistä tulee tuntumaan. Tämä itseään toteuttava ennuste vahvistui koko kurssin ajan tilanne tilanteelta ja auttoi saamaan uskoa siihen, että kipu voisi vähitellen vaimeta. Että tulevaisuus olisi ylipäätään olemassa.

Tämä ei ole ainoa tämänkaltainen kokemukseni, mutta niin merkittävä, että on perusteltua sanoa, että ilman sitä en olisi tässä nyt. Samoin ilman rikosuhripäivystyksen erittäin empaattista ja asiantuntevaa ihmistä en olisi täällä nyt. Ilman Tukinainen ry:n kriisipuhelinta en olisi täällä nyt. Ilman sisarusteni ja perheeni apua en olisi täällä nyt.

Kuinka moni ei ole täällä nyt, koska kriisipuhelinta ei ole löytynyt? Koska sitä aina auki olevaa ovea ei ole löytynyt?

Oman ja kanssamatkustajien kokemusten perusteella tärkeintä apua olisi matalan kynnyksen ovi, ikkuna tai puhelin. Tai kaikki yhdessä. Usein kun hätä on suurin, on tärkeintä saada puhua jonkun kanssa heti. Jopa tietoisuus siitä, että se on mahdollista riittää helpottamaan oloa. Kynnyksen on oltava matala jotta sitä uskaltaa käyttää silloinkin kun ongelma on vielä pieni ja helposti korjattavissa.

Vertaistuki on tehokas ja halpa väline jonka tulisi olla kiinteä osa terapiaa. Samoin itsestään selvästi terapian pitäisi olla osa sairauden hoitoa, eikä vain kuntoutusta, eikä sitä pitäisi siirtää Kelan maksettavaksi. Eihän näin tehdä somaattisissakaan sairauksissa. Läheisten ottaminen mukaan hoitoprosessiin pitäisi samoin olla itsestään selvä asia. Niin myös sosiaalitoimen. Näissä asioissa ollaan vielä kaukana siitä, minkä tiedetään olevan toimivaa hoitoa. Hyviä käytäntöjä.

Itseltäni puuttuu hoidosta vielä yksi erittäin tärkeä lenkki: Koko maassa ei ole mitään vertaistoimintaa lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille, vaikka pelkästään uutisia lukemalla olen päätellyt olevani yksi monista.

Potilaiden kritiikki koetaan helposti epäoikeudenmukaiseksi ja sitähän se usein onkin. Mutta kritiikki on kaikesta huolimatta tärkeää. Esimerkiksi olen kuullut usealta vertaiselta tämän saman: "Tässä lääkkeessä sanotaan, että sitä käytetään skitsofreniaan. Eihän minulla ole skitsofreniaa. Jätän siis lääkkeen ottamatta." Vain otettu lääke auttaa ja usein lääkäri kiireessä unohtaa kertoa riittävästi lääkkeistä. Vääntää rautalangasta. Ainakin minulla on kohtuullisen heikko kyky ymmärtää asioita kun ahdistus täyttää mielen. Miten lääkäri voi saada tietää tämän, jollei ole olemassa toimivaa palautejärjestelmää. Se ei voi toimia ilman meitä potilaita.

Masennus tappaa vuosittain kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin liikenne. Kun katselen tilastoja, huomaan niiden ja oman kokemukseni korreloivan. Minun on helppo nähdä kuinka lääkkeiden kehitys on ehkä todennäköisin syy itsemurhien vähenemiseen. Pitkään tämä ei voi kuitenkaan vaikuttaa, koska arviolta alle puolet tarvitsijoista yltää ylipäätään minkäänlaisen hoidon piiriin.

Lopuksi otsikkoon. Mitä investointi mielenterveyteen voisi tarkoittaa? Otan esimerkin vähän kauempaa. Itse asiassa paljon tärkeämmän kuin omat ongelmani, mutta kyse on samasta asiasta. Mitä maksaa ihmisen henki? Mistä olemme valmiit luopumaan jotta kanssamatkustajilla olisi hivenen helpompaa? Jotta jollain olisi oikeus elää? YK:n milleniumraportti vuodelta 2005 puhuu omaa karua kieltään: 1,6% rikkaimman kymmenyksen tuloista riittäisi pelastamaan 30 000 ihmisen hengen joka päivä.

Mitä meillä potilailla olisi investoitavaa mielenterveyteen? Tuskin rahaa ainakaan. Mutta jotain on. Valtava määrä kokemusta jota ei ole kenelläkään muulla.

Miten luoda sellainen yhteistoimintaympäristö että kritiikki osuisi oikeaan kohteeseen ja aiheuttaisi tulosta, eli muutosta. Tähän tarvitaan meitä kaikkia. Meitä potilaita ja meidän läheisiämme kertomaan miltä kaikki tuntuu. Hoitohenkilökuntaa muuttamaan potilaiden kokemukset hyviksi käytännöiksi. Terveydenhoidon hallintoa kertomaan minkälaisia investointeja tarvitaan käytäntöjen toteuttamiseksi, ja lopulta meitä poliitikkoja ymmärtämään, että käytäntöjen muuttamiseen tarvitaan investointeja. Ja niin kuin investoimalla vaikkapa uuteen tehokkaampaan lämmityskattilaan säästetään kustannuksia ja ympäristöä, samoin investoimalla hyviin käytäntöihin, säästetään paitsi kustannuksia, myös suuri määrä inhimillistä kärsimystä.

Tavoitteena 8 tunnin työaika?

"Veronkevennysten dynaamiset vaikutukset" on sanonta jota on kuullut viime vuosina yhä enemmän ja kun jotain toistetaan riittävän usein, siitä tulee totta. Ja tottahan se on esimerkiksi siten, että se houkuttaa tekemään enemmän työtä.

Jos tiedän, että työmäärän lisääminen ei juurikaan tuo rahaa kukkaroon kun veroprosentti nousee, en mielelläni lisää työmäärää. Siis esimerkiksi ylityön teko ei kannata. Ja kun tiedän, että vain työ synnyttää hyvinvointia, olen varmasti kannattamassa verotuksen, varsinkin marginaaliverotuksen keventämistä.

Mutta mitä tarkoittaa työ tässä mielessä? Se tarkoittaa tietysti sitä, että teemme enemmän työtä ja vähemmän jotain muuta. Teemme enemmän hyvinvointia työssä ja vähemmän esimerkiksi lasten ja muiden lähimpien kanssa kotona. Tuotammeko tällä hyvinvointia yhteiskunnalle jotta yhteiskunnan epäkohtien tuottamaa pahoinvointia voidaan korjata. Voisiko olla, että tekemällä enemmän töitä itsemme ja läheistemme kanssa ja hyväksi kotona, työn tuottavuus olisi suurempaa kuin ylitöiden?

Voisiko olla, että arvojen tarkistaminen toisi vähemmän kelkasta pudonneita lapsia ja nuoria, masennuksen vuoksi työkyvyttömiä tai alkoholilla itseään lääkitseviä? Ihan vain ajatusleikkinä, olisiko tässä olisi tiedossa suurempi ja tuottavampi veronalennus kuin palkkatyön lisäämisessä. Voisiko olla, että 8 tunnin työaika olisi kannatettava tavoite myös siinä suhteessa, että tällä pitäisi ihmisen kyetä tulemaan toimeen.

Hankalia uhkakuvia.

Jo jonkin aikaa on YK varoittanut ruoka-apuohjelman ongelmista kun ruoan hinta karkaa käsistä. Eräänä syynä hintojen nousuun on biopolttoaineiden tuotanto. Yhä enemmän peltopinta-alasta valjastetaan muuhun kuin ruoan tuotantoon. Suomalainen metsäteollisuus jättimäisine puupeltoineen etelä-amerikassa ei ole ihan syytön tilanteeseen sekään.

Ruoan tuotantoa uhkaa luonnollisesti myös kasvihuoneilmiö joka mm. pienentää jäätiköitä mm. Himalajalla mikä vähentää muiden sääilmiöiden kanssa Intian ja ympäristön mahdollisuuksia ruokkia väestönsä. Ilman vettä ei mikään kasva. Intiassa nälkään kuolevien määrä jatkuvasti kasvaa. Siihen ei talouskasvu auta.

Afrikassa jo pitkään levinnyt vehnän sienitauti (Ug99) leviää oletettua nopeammin myös Aasiaan ja vähentää todennäköisesti tuotannon neljänneksellä lähivuosina. Syyriassa kokoontuneet asiantuntijat varoittavat, että kestää ainakin viisi vuotta ennen kuin Ug99:lle vastustuskykyinen vehnäkanta saadaan kehitettyä. Toivo pistetään maatiaislajikkeisiin jotka ovat lähes hävinneet maailmasta. Lajikkeiden yksipuolisuu johtaa väistämättä katastrofeihin joista on laajalti varoitettu etenkin nykyisten laajojen viljapatenttien aikana. Mutta täytyyhän meidän toki suojella jättiyritysten omistajien oikeuksia.

Kuka tarvitsee halpaa paperia?

Kati Juuruksen tekemä ohjelma "Sellu lähtee etelään" laittoi taas miettimään markkinatalouden koukeroita. Suomessa verovaroilla on mahdollistettu metsäteollisuuden synty. Samoin verovaroilla on vuosikymmeniä tuettu metsäteollisuuden kilpailukykyä. Devalvaatioilla on tuettu työllisyyden nimissä metsäteollisuutta ja niistä suurimman prosentuaalisen taakan ovat kantaneet pienituloisimmat. Hyötyäkin näistä ratkaisuista on ollut työllisyyden muodossa ja tuloja on siirtynyt myös metsänomistajille joten kaikki hyöty ei ole valunut vain metsäteollisuuden pääoman omistajille.

Viime vuosikymmeninä tilanne on radikaalisti muuttunut. Metsäteollisuus työllistää yhä vähemmän ja vähemmän. Metsänomistus on siirtynyt yhä enemmän metsäyhtiöille ja tuotanto ulkomaille ja täten tuotot ovat siirtyneet radikaalisti yhtiöiden omistajille. Jättimäinen Varsel Brasiliassa omistaa kaiken puuraaka-aineen ja tähän suuntaan ollaan muuallakin menossa.

Mitä hyötyä on suomalaisille tästä kehityksestä? Kemijärveläiset sijaiskärsijät ovat vain jäävuoren huippu. Miksi yhä edelleen pitää verovaroin tukea metsäteollisuutta? Miksi Suomessa pitäisi tuottaa sellua? Kuka sitä tarvitsee? Kuka tarvitsee halpaa paperia? Eivät sen paremmin kemijärveläiset sellutyöntekijät kuin brasilialaisetkaan, eivät työttömäksi jäävät maatyöläiset sen paremmin kuin kaikki maapallon asukkaat joiden elinolosuhteet heikkenevät jättimäisten puupeltojen myötä.

Pohjoisen puun hidas kasvu ei ole vain haitta. Se voisi olla myös hyöty. Jos murto osa siitä jättiläismäisestä rahasummasta, mikä nyt on käytetty sellunvalmistuksen tukemiseen olisi käytetty pohjoisen puuraaka-aineen tutkimukseen ja uusiin innovaatioihin, meillä olisi sellaisia vientituotteita joilla olisi paitsi kysyntää, myös kestävän kehityksen kannalta arvoa ihmiskunnalle.

Kaikki tarvitsevat työtä, mutta ei ole yhdentekevää mitä tuotetaan. Tuotetaanko vain sellaista mikä tuottaa pääoman omistajille suurimman tuoton, vai sellaista jota ihmisten enemmistö tarvitsee, kuten ruokaa, hyvinvointia, elämän laatua.