Vaikka oma lapsuuteni alkoikin jo kuusikymmentä vuotta sitten, siihen liittyviä asioita voidaan hyvin siirtää yleiseen, sillä vasta viime vuosina on näihin asioihin alettu kiinnittää huomiota.
Lapsena koettu alkoholismi, fyysinen, psyykkinen ja seksuaalinen väkivalta ovat muuttaneet rajulla tavalla lapsen suhtautumista itseensä. Alkoholi tarkoitti aina pahaa. Samoin seksuaalisuus. Niistä täytyi päästä eroon. Murrosiässä tapahtuneet muutokset omassa ruumiissa johtivat osataan ristiriitoihin jotka purkautuivat voimakkaana masennuksena, vaikka lasten masennusta ei silloin osattu tunnistaa.
Seksuaalikielteisyyden syyt alkoivat purkautua tietoisuuteen vasta 55 vuoden jälkeen, pitkien terapioiden jälkeen. Kun sairaus on kestänyt näin kauan se ei todennäköisesti ehdi tämän elämän aikana parantua. Vaan onko minulla oikeutta saada edes helpotusta tähän? Ei ainakaan julkisen terveydenhoidon kautta. Minulla on kaikki hyvin. Jatkuva lääkitys ja työkyvyttömyyseläkkeellä ei masennus haittaa työntekoa. Näinhän se pitää ollakin. Kivuista viis.
Mutta se yleinen. Kuka pitää lapsista huolta, jos vanhemmat eivät osaa tai kykene? Kuka saa puuttua siihen mitä kotona tapahtuu? Kenen pitäisi puuttua siihen mitä kotona tapahtuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti