Väsymys masentaa. Enkö tänäänkään jaksa tehdä mitään. Olen täysin hyödytön ihminen. Tarpeeton. On valtaisa määrä asioita joita pitäisi voida tehdä ollakseni edes hiukan hyödyksi lähimmäisilleni, mutta asiat ovat möykkynä kiertämässä kehää päässäni sellaisella vauhdilla, että en saa mistään niistä kiinni. Jokainen on sellainen jonka tekemiseksi tarvitsisi tehdä jotain muuta ensin. Kaikkein ensimmäiseksi pitäisi saada vaatteet päällensä, mutta miten päästä ylös sängyn reunalta kun väsyttää ja pyörryttää niin valtavasti. Paine alkaa ahdistaa. Sydämestä pistää ja hengittäminen on työlästä. Ei, ensin pitää saada olo paremmaksi. Köpöttelen takaisin alakertaan, otan rauhoittavan ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä. Rauhoittavat ovat vaarallisia. Pikkusiskoni oli narkomaani joka aloitti lääkkeillä ja lopulta kuoli AIDSiin pari vuotta sitten.
Tällainen on kohtuullisen hyvä päivä. Kirjoittaminen auttaa. Siinä ajatukset pysyvät paremmin kasassa.
Masennus sairautena ei ole yleistynyt 1980-luvun lukemista, mutta sen sijaan masennuksen takia eläkkeelle siirtyminen on kasvanut huikeasti. Kun vuonna 1983 masennuksen takia jäi yksityisen sektorin työkyvyttömyyseläkkeelle 350 ihmistä, vuonna 2003 luku oli jo miltei 3 500. Määrä on yli kymmenkertaistunut parissakymmenessä vuodessa.
Kriteerit eivät eläkehakemuksissa ole höllentyneet. Päinvastoin hylkäysten osuus on kasvanut. Kyse on myös suurista kulttuurisista ja työelämän laadun muutoksista. (Raija Gould 2007)
Tämä ja muut vastaavat tutkimustulokset ovat vähitellen johtaneet siihen, että olen ryhtynyt yhä enemmän tulemaan julkisuuteen jonkinlaisena masennuksen mannekiinina. Kun lukee yleisönosastokirjoituksia ja kuuntelee ihmisten puheita käy selväksi, että tietoa on edelleen kovin vähän etenkin kun tehdään päätöksiä mielenterveyspalvelujen rahoittamisesta. Ehkä yksityisestä yleiseen voisi tuoda parempaa ymmärrystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti