Pääruokaa

Olen katsellut muutamia "Tuomas Enbuske - sivistyksen käsikirja” ohjelmia ja ne ovat aiheuttaneet kovasti päänvaivaa. Ei siksi että niissä on niin monia yleistyksien tuomia virheitä. Ei siksikään että jotkut noista virheistä vahvistavat ajatusta että luuleminen on tärkeämpää kuin tieto. Ei siksikään että ohjelmatyyppi vahvistaa ajatusta kaiken tiedon typeryydestä.

Eniten mietityttää miksi viihtyminen on merkityksellisempää kuin sellaisen tiedon hankkiminen joka tekisi elämästä helpompaa, mukavampaa, rikkaampaa, hauskempaa jne. Mitä? Eikö viihtyminen tee elämästä juuri mukavampaa rikkaampaa ja hauskempaa?

Me teemme vuosi vuodelta enemmän ja enemmän työtä hankkiaksemme itsellemme viihdykettä johon meillä on vähemmän ja vähemmän aikaa. Keskiaikeinen maanviljelijä teki vuodessa työtä noin 150 päivää ja kykeni tuottamaan suurperheelle elämän edellytykset ja silti ylläpitämään melkoisen joukon aatelisia, pappeja, ja muita työtä tekemättömiä. Kun tuottavuus on tästä noussut järjettömästi, me silti teemme enemmän työtä turvataksemme yhä pienemmän joukon, vaikkapa sen 180 ihmisen elämän jotka saavat tuloja yhtä paljon kuin 3,5 miljardia köyhintä. Tämän ylläpitämiseen tarvitsemme yhä enemmän ja viihdyttävämpää viihdettä. Tarvitsemme yhä suurempia ja rikkaampia makuelämyksiä oli sitten kyseessä ruoka, seksi, huumeet tai, niin se niin sanottu media.

Mikä ihmeen media? Se väline? Se viihdyttämisen väline? Siis eikö ruoka ole tarve? Eikö seksi ole tarve? Eikö päihtyminen ole tarve? Eikö viihtyminen ole tarve?

Olen käytännössä koko työelämäni tehnyt työtä ”huvin vuoksi”. Ehkäpä juuri siksi mietin voisiko sitä elää ihan elämisen riemusta? Niin kuin lapsi? Ilman niin suurta pakkoa ruokkia niitä keisareita jotka keräävät työmme hedelmät ja antavat takaisin niistä muruset, leipää ja sirkushuveja?

Siinä mielessä Enbuske tekee hyvää viihdettä että herättää minussa kovin monenlaisia ajatuksia. Minulle ajatteleminen on pääruokaa.