Aseista ystäväsi

Näyttää Häkämieskin kovasti haluavan ystävystyä Bushin kanssa. Helppoa se on kun ideologiat ovat niin samanlaisia. Lisää aseita Afganistaniin! Ei hänkään ole vielä huomannut, että "ystävien" aseistaminen kovin helposti johtaa aseiden kääntymiseen aseistajia vastaan. Historia on täynnä esimerkkejä tästä. Mutta tärkeintä onkin juuri ideologia.

Ideologia, tai fundamentalismi? On kovasti vaikeaa ajatella näitä veronalennuksia ja yksityistämisiä minkään muun ideologian kuin vahvemman oikeuksien ajamisena. Vahvemmalla on enemmän oikeuksia koska hän on vahvempi. Hän on vahvempi koska hän on parempi. Paremmilla ihmisillä on luonnollisesti enemmän oikeuksia kuin huonommilla.

Mikä on historian opetus vahvemman oikeuksista? Jotkut eivät sitä huomaa. Eivät ennen kuin tulee joku vahvempi joka pakottaa sen huomaamaan. Vahvemman puolella tuntuu turvallisemmalta olla. Turvallisuutta rakennetaan aseilla kunnes joku aseistetuista onkin taas vahvempi.

Toisenlainen todellisuus

"Täällä pohjantähden alla" oli kirja joka aikanaan toi esiin toisenlaista todellisuutta. Toisenlaista todellisuutta on sekin kun "Tuntematon sotilas" voidaan tänä päivänä nähdä myös sotaa romantisoivana romaanina. Mikä on minun todellisuuteni? Sekö joka perustuu omiin kokemuksiini ja tunteisiini vai kykenenkö näkemään sen ulkopuolelle toiseuden todellisuuksiin.

Usein kun tutkin jotain asiaa tarkemmin, löydän vahvoja perusteita ajatella toisin kuin itse ajattelen. Voi jopa käydä niin, että oma vahva kokemukseni, syvälle sisimpääni painunut oppimani tapa kokea, löytää toisenlaisen todellisuuden jossa monien kokemus on vastaansanomattomasti oikeammassa kuin omani. Ei minun tarvitse silti luopua omastani. Päin vastoin. Se on edelleen hyväksyttävä osa historiaani. Kuitenkaan se ei saa estää minua ymmärtämästä toisten kokemaa yhtä oikeaksi kuin omaani.

Kun mietin yhteiskunnallisia asioita, on minun syytä kuitenkin laittaa monien kokemukset omieni edelle. On syytä miettiä kuinka samanaikaisesti olen sekä osana ihmiskunnan suurta enemmistöä ja kuitenkin aina myös osana vähemmistöä, -joissain asioissa ehkä jopa ainoana.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Oli nautinnollista seurata Anna Kortelaisen puhetta televisiosta eilen, kun aiheena oli Erich Maria Remarquen kirja "Länsirintamalta ei mitään uutta". Kontrasti Pentti Linkolaan oli mielenkiintoinen. Nuori nainen ja vanha mies saman teeman ympärillä. Optimisti ja pessimisti, -vai oliko sittenkään?

Olen jo pidempään käyttänyt erästä ajatusleikkiä kuvaamaan asioiden monimutkaista suhdetta toisiinsa: "Olenko konservatiivi kun haluaisin säilyttää nuoruuteni radikalismin?"

Pasifismi on kai samanlainen sana kuin fasismi jolle annetaan runsaasti erilaisia merkityksiä antajasta riippuen. Ainakin minä huomasin niin tekeväni kun seurasin tuota keskustelua. Kortelainen puhui siitä kuinka uros suojelee naaraita ja jälkeläisiä väkivallalla. Tämä sarkastinen huomautus laittoi edellispäivänä tulleen Italian Fasismista kertovan dokumentin mielessäni uudenlaiseen kontekstiin. Samaan ryhmään sen uutisen kanssa jossa USA on taas kerran aseistamassa vihollisiaan kuvitellen sillä tavoin vähentävänsä väkivaltaa. Irakin viime vuosikymmenien historia on täynnä näitä "ystävien" aseistamisia jotka kovin nopeasti kääntyvät vihollisiksi.

Miten minusta tuntuukin siltä, että suhde väkivaltaan on kovin omituinen silloin kun fasismin väkivaltaa voi vastustaa väkivallalla ja oma väkivalta ei ole silloin väkivaltaa. Kuitenkin monet tuntuvat uskovan, että itsemurhapommittajaa voidaan uhkailla väkivallalla.

Fasismista

Televisiosta on tullut viime aikoina lukuisia hyviä dokumentteja jotka ovat valottaneet saksalaisen fasismin eri puolia, viimeksi Albert Speeristä kertova antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Eilen oli vuorossa Italian fasismi. Olin kuvitellut tietäväni jonkin verran fasismista ideologiana, mutta huomasin erehtyneeni, itse asiassa aika pahasti.

Viime vuosisadan alussa fasismia oli joka puolella maailmaa. Vaikka ilmenemismuodoissa oli paljonkin yhteistä, vasta nyt tajusin, että yhteistä ideologiaa ei voi näistä eri ilmiöistä helposti löytää. Ideologiat syntyivät käytännön tarpeista perustella vallan ottamista, väkivaltaa jollakin ylevämmällä. Saksassa siihen kuului juutalaisten tuhoaminen, Italiassa taas suuri osa juutalaisista oli fasisteja. Ei edes sosialistien vastustaminen ollut ideologinen kysymys.

Kun yrittää löytää mustien paitojen alta jotain ihmisiä todella yhdistävää, niin se oli ehkä sotaan liittyvä yleinen ilmiö. Kun ensimmäisellä maailmansodalla ei ollut mitään järkeen käypää syytä, niin ihmisen mielissä suunnattomat kärsimykset vaativat perusteluja. Sosialismiin liittyneen sodanvastaisuuden vastapainoksi löytyi ainoastaan nationalismi. Vaikka kansallisvaltiot olivat hyvinkin nuori ilmiö, nationalismi oli helppo nostaa syyksi ja tappion kokeneiden armeijoiden sotilailla ei ollut muuta keinoa pettymyksen kurissa pitämiseen kuin jatkaa väkivaltaa.

Olisiko niin, että väkivalta oli se ainoa fasistisia liikkeitä yhdistävä "ideologia"?

Kun tätä ajattelen, ajattelen kauhulla mitä näyttää olevan tapahtumassa Chávezille, vai pitäsikö sanoa Chávezissa.

Vaikuttamisesta

Hannes Nykänen kaipasi Viikkolehdessä pysyvää yhteiskunnallista keskustelua. Niin kaipaan minäkin. Ajattelin, että Vasemmistoliiton poliittisen ohjelman valmistelu voisi olla sitä, mutta ainakaan nettisivuilla käyty mielipiteenvaihto ei vastannut niitä tarpeita joita itse keskustelulle asetan. Kyllä siellä, niin kuin vuosikymmenien saatossa aiemminkin, on julistettu mielipiteitä joissa sanat ovat tärkeämpiä kuin niiden merkitykset. Jossa sanoja on tärkeämpi kuin sanottava.

Kyllä herkkupalatkin ovat mukavia ja niitä silloin tällöin löytää, mutta minä kaipaan pääruokaa. Ravitsevaa syötävää jonka sulattelussa saa mennä aikaakin. Yksinkertaiset vastaukset eivät tyydytä. Minun täytyy ymmärtää. Ja vaikka ymmärränkin, jää paljon vielä ymmärtämättäkin.

Aivot kaipaavat pääruokaa. Energiaa. Uutta ajateltavaa. Keskustelua jonka tarkoituksena ei ole tuoda esiin mielipiteitä vaan muuttaa niitä. Synnyttää jotain uutta.

Hannes Nykäsen kirjoituksessa tarttui ajatuksiini vahvasti kysymys eläkesäätiöiden roolista yhteiskunnallisina vaikuttajina. Kun rahalla on taloudessa ylivalta, voiko sitä demokratisoida myös siitä itsestään, pääomasta käsin.

Eläkerahastot tai säätiöt ovat suuri vaikuttaja sijoitustoiminnassa. Tuntuu moraalisesti oikealta, että ne edellyttävät mahdollisimman suurta, mutta turvallista tuottoa eläkeläisten rahoille. Mutta onko yksinomaan suuri ja turvallinen tuotto eläkeläisten etu? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkkeen ostovoima? Kumpi on tärkeämpää, eläkkeen suuruus, vai eläkeläisen hyvinvointi?

Tuleva eläkeläinen on se jonka pääomaa eläkesäätiö sijoittaa. Eikö silloin eläkeläisen kaikinpuolinen hyvinvointi ole silloin osakkeenomistajan, tämän tulevan eläkeläisen tärkein etu. Entä jos sijoitetaan sellaiseen tuotantoon joka parantaa eläkeläisen elämänlaatua vaikka tuotto ei olisikaan yhtä hyvä. Esimerkkinä voisi olla vaikka sijoitus parempaan ja turvallisempaan ruokaan? Lähiruokaperiaate soveltuisi hyvin eläkeläisen tavoitteisiin samoin kuin lähikauppaperiaate jos vain eläkeläisen tietoisuus kaikista ruokaan liittyvistä kustannuksista kasvaisi. Asia on monimutkainen, mutta eläkerahastoille kohtuullisen helppoa. Sijoitetaan yrityksiin jotka toimivat lähellä.