Terveyden- vai sairaanhoitoa?

Paula Risikko on komeasti puhunut terveydenhoidon merkityksestä. Koko meidän terveydenhoitojärjestelmämme perustuu vahinkojen korjaamiseen jälkikäteen. Vain noin 1% menoista kohdistuu ennakoivaan terveydenhuoltoon. Kaikki tietävät, että vahinkojen korjaaminen on paljon kalliimpaa kuin niiden ennalta ehkäiseminen. Risikko kertoo, että painopisteen muuttaminen aluksi lisää kustannuksia, mutta myöhemmin laskee niitä. Se siis toimii aivan niin kuin muutkin investoinnit.

Suhtautuminen investointeihin on yleisesti kovin kaksijakoista. Paula Risikon puolueelle se on sitä erityisesti. Yhteiskunnan tulisi Kokoomuksen mielestä suosia investointeja lisäävää politiikkaa, mutta terveydenhuollon kohdalla se ei olekaan näin. Sehän tarkoittaisi verojen korottamista "rakennusaikana" jotta niitä voitaisiin laskea investoinnin alkaessa tuottaa. Hallitus ei aio lisätä kuntien rahoitusta "teveydenhuollon investoinnin" rahoittamiseksi. Päin vastoin. Budjetti palauttaa mm. lastenpsykiatrian takaisin toivottomaan tilanteeseensa ennen aiempaa lisärahoitusta.

Kun kilpailu on tämän ajan ja tämän hallituksen mantra, niin miksi ei löydy kuntaa joka lähtisi kilpailemaan hyvällä terveydenhoidolla. Mistä löytyisi rohkeutta reippaaseen investointiin joka taatusti tuottaa. Seuraavissa vaaleissa saisi Kokoomus hienon valttikortin kun olisi näyttöä kuinka "rohkea investointipolitiikka tuottaa tasaverolla parempaa politiikkaa kuin progressiivinen verotus".

Ikuista kiistaa?

Tämän päivän Kansan uutisissa Reko Ravela kommentoi Kalevi Suomelan kirjoitusta. Siinä ei huomiotani niinkään kiinnittänyt se mitä kumpikin on kirjoittanut, vaan se, että tämä sama ilmiö on ainakin yhtä vanha kuin on työväenliikkeen historia. Anteeksi, ainakin yhtä vanha kuin poliittinen keskustelu ylipäätään. Siis toistensa ohi puhuminen.

Siis ei niin, että jompi kumpi olisi jotenkin oikeammassa tai edes, että jomman kumman olisi syytä kirjoittaa toisin, ymmärrettävämmin. Ei myöskään niin, että kyseessä olisi erilaiset mielipiteet joita toinen osapuoli ei voi hyväksyä. Vaan pikemminkin niin, että vaikka käytetään samoja termejä, jokaiselle ihan tuttuja sanoja, niiden merkitys on kummallekin aivan erilainen. Ja kun merkityksiä ei voi lyhyesti kovin hyvin aukaista syntyy kuva siitä, että keskustelijat ovat todella kaukana toisistaan. Ja mitä lähempänä keskustelijoiden ajatukset ovat toisiaan, sen suurempi tarve on tehdä pesäeroa toisen ajattelusta. Kiivaimmat ja varmimmat mielipiteenilmaisut oikeasta linjasta käydään puolueiden sisällä, ei niiden välillä.

Puolueiden sisällä käydään ankaraa kamppailua oikeasta suunnasta. Ristiriitaa on vähemmän siitä mitä haluttaisiin saada aikaan, kuin miten siihen pitäisi pyrkiä. Tässä keinot tulevat päämäärää tärkeämmiksi ja sitä tärkeämmiksi mitä epäselvemmät ovat päämäärät. Mielenkiintoista kummassakin kirjoituksessa on se, että niissä ei juurikaan näy päämääriä jollei sellaiseksi lasketa puolueen kannatuksen nousua. Minusta se ei ole kovin hieno päämäärä. Se on vain keino päästä toteuttamaan päämääriä.

Kosto

Mikä mahtaa olla sellaisen ihmiskuvan takana jossa kosto on osa oikeudenmukaisuutta. Tätä mietin kahdesta eri näkökulmasta. Toinen on Amnestyn raporteissa näkyvä kartta niistä maista joissa on voimassa kuolemantuomio. Toinen on tämän päivän Helsingin sanomissa ollut lyhyt nuorten naisten referaatti jossa he olivat sitä mieltä, että myös murhaajan perheen tulee joutua kokemaan samaa tuskaa kuin uhrin.

Kuolemantuomio on se lopullinen kosto joka erityisen voimakkaasti liittyy Yhdysvalloissa enemmistön ihmiskäsitykseen. Rangaistus ja kosto ovat yleensä ihmisille eri asioita. Rangaistus ajatellaan usein asiaksi joka vaikuttaisi ihmisen tekemisiin, estäisi rikoksia. Tosiasiassahan näin harvoin on. Kosto sen sijaan on ajattelutapa joka useimmiten vain johtaa vastakostoon ja koston kierteeseen. Mikä saa nuo kaksi nuorta naista ajattelemaan, että kosto olisi oikeudenmukaista? Että surmaajan perhe on automaattisesti myös syyllinen? Onko se itse asiassa niinkään harvinaista. Eikö Myyrmannin pommin räjäyttäneen pojan perhe ole ansainnut rangaistustaan, sillä varmasti he ovat hirvittävän rangaistuksen saaneet ja täysin ilman oikeudenkäyntiä. Syytön-kunnes-syylliseksi-todetaan ei ainakaan heidän kohdallaan päde. Miksi näin on?

Minusta tätä kannattaisi miettiä myös siitä näkökulmasta kun Lapin yliopiston professori Terttu Utriainen uutisoitiin suurempien rangaistusten vaatijana. Kuitenkin juuri hänen tiedekunnassaan on julkaistu paljon ja monimuotoisesti esimerkiksi väkivaltaan liittyvää tutkimusta.

Kosto on sana jonka sisältämän tunteen soisi aina pysäyttävän ihmisen miettimään omia tuntemuksiaan.

Anarkoprimitivismi

Viimeisessä Voima-lehdessä oli mielenkiintoinen John Zerzan haastattelu. Sitä lukiessa tuli väistämättä mieleeni kuinka terveellistä on ajatella eri asioita jonkun toisen ihmisen näkökulman läpi. Erityisesti tämä omalla kohdallani tuli ilmi työn erikoistumisen suhteessa autonomiaan. Eräs kapitalismin ja kaiken kattavan markkinatalouden ongelmista on tietysti se, että erikoistuminen vähentää yksilön autonomiaa. Jos jollakulla on merkittävä erityistaito, patentti tai johonkin merkittävään toimintaan tarvittava pääoma tms, hän voi lähes kaikissa tämän hetken yhteiskunnissa käyttää valtaa muihin ihmisiin ja näin kaventaa heidän autonomiaansa. Tämähän on ihan selvää.

Mutta anarkoprimitistinen tai pitäisikö sanoa anarkoprimitivistinen näkökulma tuo esiin sen kuinka vähäisessäkin erikoistumisessa ihmisen autonomia vähenee. Onko siis kaikki teknologia perustaltaan eriarvoistavaa, vapautta rajoittavaa? Tämähän on outoa. Eikö vapaus valita ole keskeinen markkinatalouden arvo? Vai onko vapaus vain valintoja tuottavan tahon vapautta? Eikö erikoistumisessa ole kyse myös valintoja tuottavan tahon autonomian menettämisestä? Useimmitenhan hän tarvitsee lukuisia erikoistuneita taitoja omaavia ihmisiä tuottaakseen valintoja? Eikä markkinataloudessa kukaan halua tuottaa valintoja. Tuottaja haluaa, että juuri hänen ja mieluimmin vain hänen tuotteensa valittaisiin.

Kun anarkiasta on kyse, jää helposti huomaamatta, että usein asioissa ei ole kyse joko - tai asetelmista, vaan sekä - että. Jos kyse on välttämättömästä, on erikoistumisesta suurta hyötyä ja ihmiset ovat valmiita menettämään autonomiaansa sen asian suhteen. Mutta erikoistuminen tarpeettomassa...