lauantai 2. heinäkuuta 2011

Tabu: pelaaminen


Otetaan kaksi fiktiivistä hahmoa joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Pelaaja 1 pelaa kaiket päivät tietokonepelejä. Pelaaja 2 pelaa kaiket päivät pörssissä. Molemmat ovat taitavia pelaajia. Pelaaja 1 elää sosiaalituella. Hän on sosiaalipummi jonka pelaamiseen osallistuvat kaikki veronmaksajat. Yhteiskunta käyttää myös valtavasti verorahoja byrokratiaan joka yrittää estää tämän.

Pelaaja 2 elää pelin tuomilla voitoilla. Hän on sijoittaja jonka pelaaminen on arvostettua työtä ja joka maksaa tuloistaan veroa. Yhteiskunta palkitsee tätä pitämällä veroprosentin alhaisena jotta hän jatkaisi pelaamista.

Entä jos olisi älyllisesti rehellinen ja miettisi, vaikkakin se on työlästä, mistä ne rahat tälle pelaajalle tulevat. Jos joku voittaa, joku aina häviää. Siis rahat tulevat toisilta pelaajilta. Sehän on ihan oikein. Pelaajat tietävät riskit.

Entä ketä ovat voittajat ja ketä häviäjät. No nyt ollaankin jo vaikeammassa tilanteessa. Pörssit ovat kehittäneet keinoja joilla salataan pelaajien henkilöllisyys. Hallintarekisteri on yksi salausmenetelmä. Mutta pörssit eivät suinkaan ole ainoa rahan kauppapaikka. Pankit hoitavat sijoittajien rahoja. Ne ovat oikeastaan se oikea sijoittajien kauppapaikka. Niissä myydään mm. lainoja, niin pankin "omia" kuin valtioidenkin. Valtioiden lainoja myydään kuten osakkeitakin jossa niitä "merkitään" ja niille lasketaan korko. Niitä "huutokaupataan". Siis ihan niin kuin osakkeitakin.
Kaikki nämä "arvopaperit" ovat siis pelimerkkejä joiden todellinen arvo myyjälle on siis ostohinta, mutta ostajalle arvo määräytyy vasta kun niillä ostetaan jotain tavaraa tai palvelua. Pelaajille kuitenkin pelimerkki on pelaamisen väline. Yhdellä pankilla (J.P.Morgan) on tileillään enemmän pelimerkkejä kuin koko maailman bruttokansantuote. Siis kaikkien maailmalla tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettu summa. Pitäisi olla selvää, että tuo pelimerkkien määrällä ei oikeasti voida ostaa koko maapalloa, mutta se kuvaa hyvin kuinka pelaaminen on irronnut reaalimaailmasta.

Ketkä tämän pelin maksavat. Koska pelaaminen on piilotettu niin monen mutkan taa, voisi hyvä lähtökohta tutkia ketkä menettävät tällä hetkellä rahaa. Ilmiselvästi ainakin valtiot. Valtiot ovat keskeisiä toimijoita pelimarkkinoilla. Valtiot siirtävät korkojen muodossa parhaille pelaajille järjettömän isoja summia.

Ns. Instituutionaaliset sijoittajat ovat merkillinen osa tätä pelimaailmaa. Esimerkiksi Suomessa eläkeyhtiöt keräävät tasaveron luonteisia "vakuutusmaksuja" jotka ne "sijoittavat" peliin ja odottavat hyviä tuottoja jotka osittain valuvat valtion maksettaviksi. Raha kiertää sehän on pääasia, vai onko?

Ei riitä, että veronmaksu on niin monimutkaista, että sitä voidaan käyttää poliittisena lyömäaseena niin oikealla kuin vasemmalla ihan hyvin perustein. Sen monimutkaisuus piilottaa rahan liikkeet myös tavalliselta kansalaiselta. Maksamme huomaamattamme veroja aina kun käytämme rahaa ja nämä verot ovat tasaveroja. Julkisen sektorin palvelumaksuja harva osaa mieltää veroiksi. Kunnallisvero on myös tasavero eikä näy tilinauhassa erikseen. Mutta verovähennykset näkyvät kaikkialla. Kaikki rakastavat verovähennyksiä vaikka suurin osa niistä hyödyttää enemmän suurituloisia kuin muita. Puhe progressiosta kilpistyisi helposti siihen jos vertaamme keskituloisten maksamaa veroprosenttia suurituloisiin. Keskituloisten veroprosentti on suurempi kuin todella suurituloisten. Se ei ole progressiivisuutta.

Mihin me kiinnitämme huomiomme? Pelaaja ykköseen. Hän selvästi elää meidän muiden kustannuksella. Miksi pelaaja 2 ei saa samanlaista tuomiota vaikka hän elää satoja tai tuhansia kertoja suuremmalla summalla meidän kaikkien kustannuksella?

Pelaaminen, kilpailu, on osa ihmisenä olemista. Niin on myös hoiva. Ilman hoivaa ei olisi lapsia, ei ihmisiä, ei mahdollisuutta kilpailla. Hoiva tuo ihmiselle aina hyvinvointia, pelaamisessa jonkun voitto on muiden häviö. Olisiko aika muuttaa tärkeysjärjestystä.

Vaikka asia on kovin monimutkainen, yksi asia on yksinkertainen. Olemassa oleva ei ole ainoa vaihtoehto. Jos katsomme miten ihmisten enemmistö elää huomaamme vaihtoehtoja olevan todella paljon. Jos ajattelisimme miten haluaisimme elää, vaihtoehtoja olisi vielä enemmän.

Vaihtoehtoja on monia jos vain uskallamme sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä näkökulma!