Toivottavasti betasalpaaja pitää tärinät sen verran loitolla, että selviän tästä puheenvuorosta. Muutakaan en keksinyt avuksi ottaa. Ajatelkaa jos olisikin sellainen tilanne, että voisin lähettää lääkärille sähköpostia ja kysyä neuvoa. Tuttu lääkäri jolle ei aina tarvitsisi selittää uudestaan omaa varovaisuuttaan lääkkeiden suhteen. Sitä, että aidsiin kuollut pikkusiskoni esimerkki pelottaa. Hän päihdytti itseään kaikella mahdollisella millä paeta todellisuutta, myös lääkkeillä. Se olisi hienoa se, mutta nyt minun on mentävä terveyskeskukseen jossa tuuraja ehkä kirjoittaa lähetteen psykiatrian polille jne.
Tässä paidassa lukee: “avohoidossa”. Ja tottahan se on, jos nyt hoidosta voidaan puhua.
Olin eilen keskustelutilaisuudessa Hämeenlinnassa käyttöön otettavasta tilaaja-tuottaja-mallista. Hämeen Sanomien Terho Aalto otti tapansa mukaan hyviä kuvia, jopa minustakin. Kuka lie kuvatekstin tehnyt, mutta omasta mielestäni hieno ajatukseni käyttää näitä mielenterveyspaitoja meni ohi kohteen. Ahistaa- luki paidassa ja kuvatekstin laatija ajatteli hienosti sen liittyvän tilaaja- tuottaja malliin. Ei se mitään, hauska ajatus sinänsä. Olisinpa itse keksinyt.
No niin, nyt sitten kuullaan taas yksi vaivojaan voivottelevan potilaan surullinen kertomus. Ja mitä hyötyä siitä on kenellekään? No! Kyllä siitäkin hyötyä voi olla, mutta minun tarkoitukseni on kyllä saada jotain aikaan.
Jos sitä nyt elämäntyöksi voi sanoa, olen tehnyt pääosan siitä kuten pitkäaikainen työtoverini Spede sanoisi: Huvin vuoksi. Tässä työssä on tullut oppineeksi ainakin yhden asian: Ainoa asia joka rajoittaa sitä mitä voi tehdä, on mielikuvitus. Niinpä tässä olemiselleni on vain yksi tarkoitus: kartoittaa yksityisen kautta niitä asioita mitä yleisesti uskon voitavan tehdä ja antaa uskoa sille, että tämäkin tilaisuus voi olla alkuna paljolle paremmalle. Huumorilla on vahva voima. Musta huumori usein auttaa käsittelemään vaikeita asioita. Mutta älkää antako huumorin hämätä. Vaikea masennus on tappava tauti. Sitä voi hyvällä syyllä verrata sydäninfarktiin. Kuolleisuus on samaa luokkaa (25-30%) eivätkä kaikki kuolemat ole itsemurhia. Minä kuulun niihin joiden masennukseen liittyy voimakkaat fyysiset kivut. Ja kun kivut käyvät ylipääsemättömiksi, on valmis mihin tahansa saadakseen kivun loppumaan. Lopullisestikin.
Miten kroonista masennusta sairastava potilas voisi tuoda esille optimismia kun omassa elämässä ei ole minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja. Dilemmalle löytyy selitys. Kun katson alas, näköesteeksi muodostuu tämä vatsa. Sen kasvamiselle olen kehitellyt puolustuksen. Vaarikiipeilytelineen kasvattaminen on lastenlasten kannalta tärkeää toimintaa. Kun taas katson tulevaisuuteen, en näe siellä itseäni, mutta kaikki viisi lastenlastani siellä kyllä ovat. Ja geenit siirtyvät, eikä epigeneettinen siirtymäkään ole merkityksetön. Siksi olen täällä tänään.
No nyt siihen voivotteluun.
Lastenklinikalla 60-luvulla epäiltin epilepsiaa. Ajan kuvaan kuului Hesperian sairaalan diagnoosi: "Hysteerinen, sielusyntyinen reaktio." 70- luvun räpelsin vain isäni ja oman diagnoosini varassa: olen "huono ihminen". 80- luvun aviokriisi laukaisi masennuksen uudelleen ja silloin jo puhuttiinkin masennuksesta. Tähän päivään verrattuna oli silloin vielä suhteellisen helppo päästä hoitoon. Terapian ja lääkkeiden avulla pysyin työelämässä vielä runsaat parikymmentä vuotta. 90- luvun laman myötä vaikeutui myös hoidon saaminen. Kun seuraava vaikea masennusjakso tuli, joutui lääkäriaikaa odottamaan puoli vuotta ja päädyinkin saman tien osastolle. Sitä seurasi pitkä sairasloma ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen.
Väistämättä tulee mieleen ajatus matalan kynnyksen ovesta. Olisikohan sillä minunkin tapauksessani ollut yhtä suuri merkitys kuin tutkimukset väittävät?
Mitä tästä yksityisestä voivottelusta voisi sitten siirtää yleiseen?
Vasta kun masennus diagnosoidaan sairaudeksi, voi saada hoitoa. Ilman lääkkeitä ja terapiaa olisin todennäköisesti lopettanut elämäni jo aikaa sitten. Mutta ei lääkitys, eikä terapia kyennyt tuomaan masennuksen käsittelyyn sitä, mitä toi yksi viiden päivän Mielenterveyden keskusliiton järjestämä kuntoutuskurssi. Siellä konkretisoitui se, että en ole yksin masennukseni kanssa. Siitä voi puhua myös muiden kuin terapeutin kanssa. Masennusta voi ajatella myös oikeana reaktiona mahdottomiin olosuhteisiin. Niin monet muutkin kurssilla ovat reagoineet samalla tavalla. Sairaudesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Viime vuodet ovat tuoneet uutta tietoa aivojen toiminnasta. Eräs tutkimushaara on liittynyt Parkinsonin tautiin. Siinähän dopamiinin määrä korreloi kohtuullisen suoraan oireisiin. Yksinkertaistaen, kun dopamiinia (Levodopa) annetaan lääkkeenä, oireet vähenevät. Mielenkiintoista on, että plasebolla voi olla sama tai jopa parempi vaikutus kuin lääkkeellä. Ihmisen oma dopamiinin tuotto lisääntyy plasebolla. Tämä esimerkki mielen vaikutuksesta ruumiiseen kuvastaa erittäin tärkeää asiaa sellaisissa sairauksissa kuin masennus. Kuitenkaan hoito-olosuhteet yleensä eivät ole kovin otollisia erilaisille välillisille vaikutuksille. Tällä kuntoutuskurssilla ne olivat.
Suurin vaikutus oli sillä, kun vetäjä kertoi ensimmäisessä kokoontumisessa, lukuisien kurssien kokemuksella, mitä tulee tapahtumaan ja miltä se meistä tulee tuntumaan. Tämä itseään toteuttava ennuste vahvistui koko kurssin ajan tilanne tilanteelta ja auttoi saamaan uskoa siihen, että kipu voisi vähitellen vaimeta. Että tulevaisuus olisi ylipäätään olemassa.
Tämä ei ole ainoa tämänkaltainen kokemukseni, mutta niin merkittävä, että on perusteltua sanoa, että ilman sitä en olisi tässä nyt. Samoin ilman rikosuhripäivystyksen erittäin empaattista ja asiantuntevaa ihmistä en olisi täällä nyt. Ilman Tukinainen ry:n kriisipuhelinta en olisi täällä nyt. Ilman sisarusteni ja perheeni apua en olisi täällä nyt.
Kuinka moni ei ole täällä nyt, koska kriisipuhelinta ei ole löytynyt? Koska sitä aina auki olevaa ovea ei ole löytynyt?
Oman ja kanssamatkustajien kokemusten perusteella tärkeintä apua olisi matalan kynnyksen ovi, ikkuna tai puhelin. Tai kaikki yhdessä. Usein kun hätä on suurin, on tärkeintä saada puhua jonkun kanssa heti. Jopa tietoisuus siitä, että se on mahdollista riittää helpottamaan oloa. Kynnyksen on oltava matala jotta sitä uskaltaa käyttää silloinkin kun ongelma on vielä pieni ja helposti korjattavissa.
Vertaistuki on tehokas ja halpa väline jonka tulisi olla kiinteä osa terapiaa. Samoin itsestään selvästi terapian pitäisi olla osa sairauden hoitoa, eikä vain kuntoutusta, eikä sitä pitäisi siirtää Kelan maksettavaksi. Eihän näin tehdä somaattisissakaan sairauksissa. Läheisten ottaminen mukaan hoitoprosessiin pitäisi samoin olla itsestään selvä asia. Niin myös sosiaalitoimen. Näissä asioissa ollaan vielä kaukana siitä, minkä tiedetään olevan toimivaa hoitoa. Hyviä käytäntöjä.
Itseltäni puuttuu hoidosta vielä yksi erittäin tärkeä lenkki: Koko maassa ei ole mitään vertaistoimintaa lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyille miehille, vaikka pelkästään uutisia lukemalla olen päätellyt olevani yksi monista.
Potilaiden kritiikki koetaan helposti epäoikeudenmukaiseksi ja sitähän se usein onkin. Mutta kritiikki on kaikesta huolimatta tärkeää. Esimerkiksi olen kuullut usealta vertaiselta tämän saman: "Tässä lääkkeessä sanotaan, että sitä käytetään skitsofreniaan. Eihän minulla ole skitsofreniaa. Jätän siis lääkkeen ottamatta." Vain otettu lääke auttaa ja usein lääkäri kiireessä unohtaa kertoa riittävästi lääkkeistä. Vääntää rautalangasta. Ainakin minulla on kohtuullisen heikko kyky ymmärtää asioita kun ahdistus täyttää mielen. Miten lääkäri voi saada tietää tämän, jollei ole olemassa toimivaa palautejärjestelmää. Se ei voi toimia ilman meitä potilaita.
Masennus tappaa vuosittain kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin liikenne. Kun katselen tilastoja, huomaan niiden ja oman kokemukseni korreloivan. Minun on helppo nähdä kuinka lääkkeiden kehitys on ehkä todennäköisin syy itsemurhien vähenemiseen. Pitkään tämä ei voi kuitenkaan vaikuttaa, koska arviolta alle puolet tarvitsijoista yltää ylipäätään minkäänlaisen hoidon piiriin.
Lopuksi otsikkoon. Mitä investointi mielenterveyteen voisi tarkoittaa? Otan esimerkin vähän kauempaa. Itse asiassa paljon tärkeämmän kuin omat ongelmani, mutta kyse on samasta asiasta. Mitä maksaa ihmisen henki? Mistä olemme valmiit luopumaan jotta kanssamatkustajilla olisi hivenen helpompaa? Jotta jollain olisi oikeus elää? YK:n milleniumraportti vuodelta 2005 puhuu omaa karua kieltään: 1,6% rikkaimman kymmenyksen tuloista riittäisi pelastamaan 30 000 ihmisen hengen joka päivä.
Mitä meillä potilailla olisi investoitavaa mielenterveyteen? Tuskin rahaa ainakaan. Mutta jotain on. Valtava määrä kokemusta jota ei ole kenelläkään muulla.
Miten luoda sellainen yhteistoimintaympäristö että kritiikki osuisi oikeaan kohteeseen ja aiheuttaisi tulosta, eli muutosta. Tähän tarvitaan meitä kaikkia. Meitä potilaita ja meidän läheisiämme kertomaan miltä kaikki tuntuu. Hoitohenkilökuntaa muuttamaan potilaiden kokemukset hyviksi käytännöiksi. Terveydenhoidon hallintoa kertomaan minkälaisia investointeja tarvitaan käytäntöjen toteuttamiseksi, ja lopulta meitä poliitikkoja ymmärtämään, että käytäntöjen muuttamiseen tarvitaan investointeja. Ja niin kuin investoimalla vaikkapa uuteen tehokkaampaan lämmityskattilaan säästetään kustannuksia ja ympäristöä, samoin investoimalla hyviin käytäntöihin, säästetään paitsi kustannuksia, myös suuri määrä inhimillistä kärsimystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti