Nykyinen raha on velkakirjoja

Setelit:

Tarvitsen rahaa jota minulla ei ole. Menen pankkiin. Minä kirjoitan velkakirjan jossa lupaan maksaa pankille velan summan. Pankki vaihtaa tilalle toisen velkakirjan, keskuspankin liikkeelle laskeman setelin. Minä vaihdan setelin tavaraan ja tavaran myyjä vaihtaa sen johonkin toiseen tavaraan. Sama seteli eli keskuspankin velkakirja voi jatkaa kiertoaan taloudessa loputtomiin.

Siis raha jonka itse olen laittanut liikkeelle velkakirjana vaihtuu vain toisenlaisiin velkakirjoihin riippuen siitä kuka minkäkinlaisen velkakirjan hyväksyy maksuvälineeksi. Mutta kun aika koittaa minun on tehtävä pankissa uusi velkakirjojen vaihto. Tällä kertaa velkakirjassa mainitun summan lisäksi tarvitsen koron verran uusia velkakirjoja. Jos olen käyttänyt rahat vaikka ruokaan minulla on kaksi vaihtoehtoa:
1. Jos pankki hyväksyy, kirjoittaa uusi velkakirja pankille, korkojen verran suurempi tai
2. tehdä jollekin toiselle työtä uusien velkakirjojen vastineeksi. Tämän toisen velkakirjat, (setelit) ovat siis nykyjärjestelmässä aina jonkun pankille kirjoittaman velkakirjan vaihdossa hankkimat.

Silloinkin kun palkan maksaa valtio, velkakirjat kiertävät pankkien kautta koska valtiolla ei enää ole omaa pankkia. Kaikki valtion käyttämä raha on kiertänyt pankkien kautta ennen tuloaan valtiolle. Myös silloin kun kyse on veroista. Tästä kaikesta siis myös valtio maksaa ei enää omalle, vaan yksityisille pankeille. Yksityiset pankit vastaavasti joutuvat lainaamaan setelit keskuspankista. Setelien osuus rahasta on kuitenkin vain 5,8%.

Tätä prosessia voidaan hyvin kuvata setelien sijasta vaikka tulitikuilla jos ajatellaan tulitikkuja velkakirjoina. Näin itseasiassa toimi Talley Stick onnistuneesti noin 800 vuotta. Tikkujen väärentäminen estettiin halkaisemalla tikut siten että niiden merkinnät säilyivät kummassakin halkaistussa kappaleessa. Jos tikun lainaamisesta peritty korkoa, tikut voitiin tuhota lainan takaisinmaksun tai verojen maksun yhteydessä. Tai laittaa uudelleen kiertoon.

Digitaalinen raha:

Kun jätän velkakirjani pankkiin, pankki tekee tietokoneella kaksi kirjanpitomerkintää. Pankki on velkaa minulle ja minä pankille sen verran kun tililleni merkitään numeroita. Tämä on siis vain velkakirjojen vaihto. Niin kauan kun minä maksan tililläni olevilla rahoilla jonkun toisen tilille saman pankkiryhmän sisällä, mitään muita kuin kirjanpitomerkintöjä ei tarvita. Pankki voi tehdä näitä kirjanpitomerkintöjä lähes kuinka paljon tahansa. Jos joudun maksamaan toisen pankkiryhmän asiakkaalle tarvitsee oma pankkini sellaista rahaa johon toinenkin pankki luottaa. Tämä on sitä keskuspankkirahaa, eli velkakirjoja joita keskuspankki laittaa liikkeelle. Mutta onnekseen pankit ja keskuspankki ovat sopineet sähköisen rahan siirroista ja tietyin välein suoritettavista tasauksista jolloin käytännössä pankkien välillä ei juurikaan tarvita keskuspankkirahaa.

Mutta mitä taloudessa tapahtuu. Se onkin toinen juttu. Tai mitä tapahtuu jos kuvataan rahan kiertoa jonakin tiettynä hetkenä. Tai jos ajatellaan että raha kiertääkin jatkuvasti, niin kuin se todellisuudessa osittain tekeekin. Oli pankki yksityinen tai julkinen, ei rahan kannalta ole oleellista kumpi sen laskee liikkeelle. Mutta talouden kannalta se on todella oleellista. Liikkeelle laskija on lopulta se ainoa taho joka siitä rahasta hyötyy. Kaikki rahan liike on velkakirjojen vaihtamista toisiin jossa ei synny uutta rahaa. Hyötyykö rahan ”painamisesta” harvat vai useat? Siinä koko juju.

Älä kuitenkaan minua usko. Halutessasi voit mennä Suomen Pankin sivuille http://www.euro.fi/fi/ siellä tämä on selitty juurta jaksaen. Eri tasoisille opiskelijoille on tarjolla erilaisia opetuspaketteja yläkoulusta alkaen.