Lääkkeitten lisäykseen en enää uskonut. Sivuvaikutukset olivat jo riittävän kamalat. Edellinen sairaalaosastolla olo oli pettymys. Ei siellä hoidosta voinut puhua. Siellä oltiin säilössä. Olin kuitenkin löytänyt netistä viimeisen oljenkorren, sähköhoidon.
Onnekseni terveyskeskuslääkäri kirjoitti lähetteen ja kahden viikon päästä olin akuuttikriisiosastolla. Kahden kuukauden ja kahdeksan sähköhoidon jälkeen masennus helpotti enemmän kuin vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Osastolla en huomannut yleisiä muistiongelmiakaan. Tosin muistiongelmat paljastuvat kotiuttamisen jälkeen massiivisiksi.
Ongelmallisemmaksi muodostui tunne heitteille jättämisestä. Vielä viikko ennen kotiuttamista hoitoneuvottelussa (vaimon ja yksityisen terapeutin läsnä ollessa) mietittiin erilaisia jatkohoitomahdollisuuksia: pariterapiaa muutaman kerran osastolla ja supportiivista terapiaa poliklinikalla. Kotiuttamistilanteessa paljastui, että tällaiset eivät ole mahdollisia. Lääkärin mielestä olimme vaimoni kanssa ymmärtäneet väärin. Paljon mahdollista, mutta Hämeenlinnassa meneillään olevien säästötoimenpiteiden aikataulu laittaa ajattelemaan toisin. Sen verran laajasti on näistä säästöistä julkisuudessakin keskusteltu.
Tosiasia on, että julkinen terveydenhuolto ei edes tunne terapiaa tämän ikäiselle. Ei vaikka se katsoi kuntoni olevan niin heikko, että kahden kuukauden osastohoito oli tarpeellinen. Vai onko syynä se, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä jolloin en ole enää hyödyllinen ihminen?
Käyn yksityisellä terapeutilla, 45 minuuttia viikossa. Tähän ei oma eläkkeeni riitä, mutta onneksi vaimon palkka auttaa. Miksi sitten tunnen tarvitsevani terapiaa vaikka sähköhoito oli niin tehokasta?
Sähköhoito tai lääkkeet voivat helpottaa masennusta, paljonkin, mutta eivät ne opeta uudenlaista ajattelua jota tarvitaan jotta arjesta tulisi siedettävää, ei vain potilaalle, vaan myös hänen läheisilleen. Toki lääkkeitä voidaan lisätä aina nukuttamiseen asti, mutta nukkuvaakin potilasta joudutaan hoitamaan. Toki sähköhoito helpottaa syvää masennusta, mutta muistiongelmat eivät ole helppoja potilaalle, omaisista puhumattakaan.
Ja kun traumamuistuttaja iskee, ja se iskee mitä kummallisimmissa tilanteissa, ei silloin auta kuin terapia jossa opetellaan uusia elämisen taitoja. Kun lapsena on raa-alla tavalla oppinut kuinka minulle voidaan tehdä mitä vaan, ei siitä ihan heti kykene pois oppimaan. Kun jähmetyn ja hengitys salpautuu, oksettaa eikä oksennus kuitenkaan tule, silloin tarvitsen niitä taitoja joita ei opita hetkessä.
2 kommenttia:
Kiitos arvokkaista ajatuksistasi tässä blogissa sekä Jussi Förbomin radio-ohjelmassa. Itselläni julkisen sektorin tuki on toiminut paremmin, mikä varmaan johtuu iästäni (nyt 45 v.) ja siitä etten ole ainakaan vielä sairaseläkkeellä. Mutta tulevaisuus kyllä pelottaa sinunkin kokemustesi valossa.
Toisaalta olen sitä mieltä, että ei kannata huutaa pelkästään sitä, ettei hoitoa saa, koska monet jotka hyötyisivät hoidosta eivät silloin uskalla hakeutua sinne. Itsekin koen välillä että monet varmasti tarvitsivat enemmän kuin minä, joka kuitenkin saan nytkin kelan tukemaa terapiaa.
Tärkeä on pitää molempia asioita esillä, että hoitoa ei ole tarpeeksi, mutta että jokainen tarvitseva on kuitenkin siihen periaatteessa oikeutettu.
mita olin etsimassa, kiitos
Lähetä kommentti