Uskomuksia: globaali työnjako

Tämänhetkisessä maailmassa työnjako, erikoistuminen on edennyt tavattoman pitkälle. Pidämme yleisesti hyödyllisenä sitä, että saamme näin tuotettua tavaraa ja palveluja enemmän ja tehokkaammin. Toki huomaamme aika-ajoin myös sen tuomia haitallisia piirteitä, mutta keskityn tässä yhteen piirteeseen joka on jäänyt keskustelussa taka-alalle.

Ihminen on hyvin sopeutuvainen monenlaisiin olosuhteisiin osittain siksi, että aivojemme palkitsemisjärjestelmä on kehittynyt hyvin monipuoliseksi. Voimme korvata jonkin menetetyn mielihyvän lähteen jollain toisella. Toisaalta nämä mekanismit ovat syntyneet evoluution eri aikoina ja aivojen varhaisissa kerrostumissa syntyneet saattavat olla rakenteeltaan sellaisia, että niiden korvaaminen jollain toisella on enemmän haitallista kuin ymmärrämme.

Kun muutama vuosikymmen sitten pohdittiin kovasti nopean kaupungistumisen synnyttämiä ongelmia, miesten kokema tarpeettomuuden tunne nousi esille, kun konkreettinen tekeminen perheen hyväksi näytti vähenevän. Tämä pohdinta laantui kovin nopeasti kun suurimmat muuttoaallot vaimenivat. Tässä pohdinnassa oli kuitenkin suuremmankin ongelman siemen.

Pesänrakennusvietin voisi kuvitella olevan varsin varhaisen evoluution tulosta ja ihmiselle erityisen tärkeää johtuen jälkeläisten pitkästä ja paljon oppimista vaativasta lapsuudesta. Aivojen palkitsemisjärjestelmässä pitkää lapsuutta tukevat muodot ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa. Empatian kehittymisessä jälkeläisten ruokkiminen lienee näistä tärkein. Miten ruokimme tätä palkitsemisjärjestelmää saattaa olla lähes yhtä tärkeää kuin itse ruoka. Miten muodostuvat sidokset jotka tukevat pitkää lapsuutta?

Välitön vuorovaikutus on tärkein sidoksia muodostava ja ylläpitävä järjestelmä. Lisääntynyt erikoistuminen, työnjako tuo ehkä helpommin sitä ruokaa, mutta vähentää vuorovaikutusta tärkeimpien sidosten välillä ja korvaa ne toisilla. Vietämme yhä enenevässä määrin aikaa sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät kuulu ydinperheeseen. Erikoistuminen tarkoittaa myös sitä, että perheen kanssa vietetty aika ei tuota yhtä voimakkaita hyvänolon tunteita kuin jokin muu. Ja kuinka se voisikaan, kun olemme ulkoistaneet suuren osan niistä toiminnoista jotka perheessä voisivat tuoda tyydytystä. Eräs ruoan jälkeen tärkeimmistä, pesänrakennusvietti, jää lähes kokonaan vaille toteutusta.

Voisiko olla, että erikoistumisen sijasta pitäisi kiinnittää huomiota myös monipuolisuuteen, niihin toimintoihin jotka kannattaisi jättää ulkoistamatta? Olisiko empatiakyvyn harjoittaminen yksi mahdollinen lääke ahneuteen, vihapuheisiin ja väkivaltaan?