Ymmärrän että kuulun pieneen vähemmistöön ja että kaikkia ei voi auttaa. Se ei kuitenkaan estä isommankaan kuvion miettimistä. Mielenterveys ei ole niin tärkeä asia kun rahaa ei ole. Talous on tärkeämpää kuin ihminen, ja kuitenkin vaurautta on enemmän kuin koskaan. Jotain on pahasti vialla.
Niin onkin. Minun päässäni. Jokainen on oman onnensa seppä, sanovat jotkut. Niinpä.
En pyydä paljoa mutta pyydän liikaa, sen ymmärrän. Haluaisin joskus keskustella jonkun kanssa joka ymmärtää hyväksikäytetyn pojan ongelmia enemmän kuin minä itse. Ne ongelmat kun jatkuvat yhä. En hae terapiaa. Siihen minulla ei ole kykyä eikä ehkä tarvettakaan. Pitäisi osata hakea oikea terapeutti, hakea Kelalta rahaa jne. Tai ymmärtää että byrokratia on tärkeämpää kuin ihminen. Kun on ollut sairaalassa ei saa kysyä terveyskeskuksesta. "Sairaalassa ei ole sellaisia henkilöitä mutta terveyskeskuksessa saattaisi olla." "Terveyskeskuksessa ei ole sellaisia, mutta sairaalassa saattaisi olla." Olen väärällä osastolla, mutta jos haluan oikealle osastolle, en voi saada näitä ja näitä hoitoja.
Mutta kun ei ole voimia oman onnensa takomiseen. Minulle riittäisi joku jonka kanssa joskus voisi vaihtaa ajatuksia. Sähköposti olisi minulle hyvä väline, mutta "potilasturvallisuuden takia" sitä ei voi käyttää. Olen siis silläkin lailla turvaton.
Onneksi minulla on joku joka on samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tänään aika kaukana, amerikoissa asti. Ei kai ole ihme, että haluan taas lähteä sinne.
Suuremmatkin vähemmistöt ovat apua vailla. Ja kokonaisuutta ajatellen myös ihmisten enemmistö. Jotta sillä yhdellä prosentilla, joka omistaa puolet maapallon varallisuudesta, menisi vielä paremmin.
Minähän sairastan sitä suurinta syntiä: olen vain laiska ja kateellinen niille jotka viitsivät takoa omaa onneansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti